Täällä juoksee viina virtoinaan. Täällä on kultaa kasoittain kellariholveissa. Täällä on aitat täynnä viljaa ja lihaa. Miksi pitää vanhurskaiden lasten nähdä nälkää, kun kelvottomilla on kyllin?
Mutta nyt on teidän aikanne lopussa, mittanne täysi, te kavaljeerit. Te liljat, jotka ette ole koskaan kehränneet, te linnut, jotka ette koskaan ole koonneet, mittanne on täysi. Metsässä makaa hän, joka tuomitsee teidät, me olemme hänen lähettiläitään. Laamannit ja nimismiehet eivät teitä tuomitse. Se, joka makaa metsässä, on teidät tuomitseva.
Kavaljeerit seisovat ylhäällä suuressa rakennuksessa ja näkevät kansan tulevan. He tietävät jo, mistä heitä syytetään. He ovat totisesti syyttömiä. Jos tyttöraukka on mennyt metsään kuolemaan, niin ei ole syynä se, että he muka usuttivat koirat hänen kimppuunsa — sitä eivät he, ihan totta, tehneet — vaan se, että Gösta Berling kahdeksan päivää sitten nai nuoren kreivittären.
Mutta mitä kannattaa puhua näiden kurjien kanssa? He ovat väsyneitä, he ovat nälkäisiä; kosto heitä kiihottaa, saaliinhimo houkuttelee heitä. He ryntäävät kamalasti karjuen, ja heidän edellään ratsastaa tuo torppari, joka on tullut pelosta mielipuoleksi.
"Karhut tulevat, sudet tulevat, hiidet tulevat, ottavat Ekebyn!"
Kavaljeerit ovat piilottaneet nuoren kreivittären sisimpään huoneeseensa. Lövenborg ja Eberhard-setä on pantu sinne häntä suojelemaan; muut menevät ulos väkeä vastaan. He seisoivat päärakennuksen portailla, aseettomina, hymyillen, kun ensimmäinen meluava parvi ehtii sinne.
Ja väki pysähtyy tuon pienen, rauhallisen miesjoukon edessä. Siinä on miehiä, jotka tahtoivat hehkuvassa katkeruudessa paiskata kavaljeerit maahan ja polkea heitä rautakannoillaan, niinkuin Sundin tehtaan väki kohteli tehtaanhoitajaa ja inspehtoria viisikymmentä vuotta sitten; mutta he olivat odottaneet suljettuja ovia, päättävästi kohotettuja aseita, he olivat odottaneet vastarintaa ja taistelua.
"Rakkaat ystävät", sanoivat kavaljeerit, "rakkaat ystävät, te olette väsyneitä ja nälkäisiä, annetaan teille vähän ruokaa ja maistakaa ensin ryyppy Ekebyn kotitekoista viinaa."
Väki ei ota kuuleviin korviinsa moista puhetta; se kirkuu ja uhkaa.
Mutta kavaljeerit eivät menetä hyvää tuultaan.
"Odottakaa vähän", he sanovat, "odottakaa vain hetkinen. Katsokaa, Ekeby on avoinna teille. Kellarin ovi on auki, aitta on auki, maitokamari auki. Teidän vaimonne suistuvat väsymyksestä; lapset huutavat. Hankitaan teille ensin ruokaa! Sittenhän voitte meidät tappaa. Me emme livistä matkaamme. Mutta meillä on ullakko täynnä omenia. Mennään ottamaan omenia lapsille!"