"Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet, jonka kiskoitte täältä sisältä! Päästäkää hänet, sanon minä, ja niitä kynsiä, joka ovat häneen koskeneet, kirvelköön ikuinen tuli! Ettekö te ymmärrä, että hän on yhtä paljon ylempänä teitä kuin taivas maata; hän on niin hieno kuin te olette karkeita, niin hyvä kuin te ilkeitä.
"Minä sanon nyt teille, kuka hän on. Ensinnäkin hän on taivaan enkeli, — toiseksi hän on ollut naimisissa Borgin kreivin kanssa. Mutta hänen anoppinsa kidutti häntä yötä päivää; hänen täytyi seisoa järven rannalla pesemässä vaatteita kuin mikäkin piika; häntä lyötiin ja rääkättiin niin, ettei yhdelläkään teidän naisellanne voi olla pahempaa. Niin, hän oli vähällä hukuttautua jokeen, kuten te kaikki tiedätte, siksi, että hänestä elämän mehu puserrettiin. Minäpä kysyn nyt, kukahan teistä, te senkin kanaljat, oli silloin saapuvilla, hänen henkeänsä pelastamassa? Kukaan teistä ei ollut lähimaillakaan, mutta me, kavaljeerit, me hänet pelastimme. Niin, me sen teimme!
"Ja kun hän sitten synnytti lapsen kaukana maatalossa ja kreivi lähetti hänelle nämä terveiset: 'Me menimme naimisiin vieraassa maassa, me emme noudattaneet lakia ja asetuksia. Sinä et ole minun vaimoni, minä en ole sinun miehesi. Sinun lapsestasi minä en piittaa!', niin; kun asia oli siten, eikä hän tahtonut, että lapsi merkitään kirkonkirjoihin isättömänä, silloin te kyllä olisitte olleet ylpeitä, jos hän jollekin teistä olisi sanonut: 'Tule ja nai minut! Minun täytyy hankkia lapselle isä. Mutta hänpä ei valinnut teistä ketään. Hän otti Gösta Berlingin, köyhän papin, joka ei saa enää koskaan julistaa Jumalan sanaa. Niin, sen minä sanon teille, te talonpojat, etten minä ole tukalammassa pinteessä koskaan ollut, sillä minä olin hänelle niin arvoton, etten rohjennut katsoa häntä silmiin, mutta minä en uskaltanut kieltääkään, sillä hän oli aivan epätoivoissaan.
"Ja saatte uskoa, että mitä pahaa te ajattelettekin meistä kavaljeereista — niin häntä kohtaan me olemme olleet niin hyviä kuin olemme voineet. Ja hänen ansiotaan on, ettemme ampuneet tänä yönä läjään teitä kaikkia. Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet irti ja menkää tiehenne, muuten minä pelkään, että maa aukee ja nielee teidät! Ja kun menette täältä, rukoilkaa Jumalalta anteeksi, että olette pelottaneet ja murehduttaneet häntä, joka on niin hyvä ja viaton. Ja nyt, laputtakaa tiehenne! Me olemme saaneet teistä tarpeeksi!"
Jo aikoja ennen kuin hän vaikeni, olivat ne, jotka toivat kreivittären ulos, laskeneet hänet kivisten portaiden astuimelle, ja nyt tuli muuan vankka talonpoika varsin miettivänä kreivittären luokse ja ojensi hänelle suuren kätensä.
"Kiitos ja hyvää yötä", sanoi hän. "Me emme tahtoneet teille mitään pahaa, kreivitär."
Hänen perässään tuli toinen ja puristi varovasti hänen kättään. "Kiitos ja hyvää yötä. Älköön hän nyt olko meille vihoissaan!"
Gösta hyppäsi alas ja asettui hänen viereensä. Silloin he ojensivat hänellekin kättä.
Niin tulivat he nyt hitaasti ja sävyisinä toinen toisensa jälkeen sanomaan heille hyvää yötä ennen lähtöään. He olivat jälleen masennettuja, jälleen he olivat ihmisiä, kuten aamulla, jättäessään kotinsa ennen kuin nälkä ja kosto tekivät heidät villipedoiksi.
He katsoivat kreivitärtä suoraan kasvoihin, ja Gösta näki, kuinka se viattomuuden ja hurskauden hohde, minkä he näkivät hänen kasvoillaan, sai kyynelet monen silmiin. Kaikissa heissä oli hiven hiljaista jaloa jumaloimista, jaloimman, mitä he olivat koskaan nähneet: he olivat ihmisiä ja iloitsivat siitä, että yksi heistä rakasti niin suuresti hyvää.