Kaikki eivät voineet puristaa hänen kättään. Heitä oli niin hirveän paljon, ja nuori nainen oli väsynyt ja heikko. Mutta kaikkien piti kumminkin tulla portaiden luo häntä näkemään, ja ainakin he saivat puristaa Göstan kättä — hänen kätensä kestivät pudistelua.
Gösta näki kuin unta. Hänen sydämessään pulpahti tänä iltana uusi rakkaus.
"Oi, minun kansani", hän ajatteli, "oi minun kansani, kuinka minä rakastankaan sinua." Hän tunsi kiihkeästi rakastavansa koko tätä joukkoa, joka nyt painui yön pimeään, kuollut tyttö jonon etunenässä, kaikkia noita, joilla oli karkeat vaatteet ja pahalle haisevat kengät, kaikkia noita, jotka asuivat harmaissa tuvissa metsänrinnassa, kaikkia noita, jotka eivät osanneet käyttää kynää eivätkä useat lukeakaan, kaikkia noita, jotka eivät tunteneet elämän täyteläisyyttä eivätkä rikkautta, ainoastaan ankaran työn jokapäiväisen leivän vuoksi.
Hän rakasti heitä, tuskallisesti, palavan hellästi, niin että kyyneleet väkisin nousivat hänen silmiinsä. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt heidän hyväkseen, mutta hän rakasti heitä, kaikkia ja itsekutakin, rakasti heidän vikojaan, paheitaan ja raihnaisuuksiaankin. Oi, Herra Jumala, tulisipa päivä, jolloin hekin rakastaisivat häntä!
Gösta Berling heräsi unestaan: hänen vaimonsa laski kätensä hänen käsivarrelleen. Kansa oli mennyt, he seisoivat yksin portailla.
"Oi Gösta, Gösta, miten sinä saatoit!"
Kreivitär pani kätensä kasvoilleen ja itki.
"Se on totta, mitä minä sanoin", huudahti Gösta. "En ole koskaan luvannut Nygårdin tytölle naivani häntä. 'Tule tänne ensi perjantaina, niin saat nähdä hauskaa', niin minä sanoin hänelle, en mitään muuta. Minä en voi mitään sille, että hän piti minusta."
"Oi, ei se ollut sitä; mutta kuinka sinä voit sanoa kansalle, että minä olen hyvä ja puhdas? Gösta, Gösta! Etkö sinä tiedä, että minä rakastin sinua jo ennen kuin se oli luvallista! Minä äsken häpesin kansaa, Gösta. Olin kuolla häpeästä."
Ja nyyhkytykset vapisuttivat häntä.