"Oi, ystäväni, rakastettuni", Gösta sanoi hiljaa. "Sinä onnellinen, joka olet niin hyvä! Sinä onnellinen, kun sinulla on niin kaunis sielu!"
Kahdeskymmenes luku
KEVENHÜLLER
Saksassa syntyi 1770-luvulla Kevenhüller, sittemmin oppinut ja monitaitoinen. Hän oli linnankreivin poika ja olisi saanut asua jaloissa linnoissa ja ratsastaa keisarin kupeella, jos olisi tahtonut; mutta hänpä ei tahtonut.
Hän olisi halunnut panna linnan korkeimpaan torniin tuulimyllyn siivet, tehdä ritarisalin pajaksi ja neitsytkammion kellosepänverstaaksi. Hän olisi halunnut täyttää linnan viuhuvilla pyörillä ja keikkuvilla vivuilla. Mutta kun moinen ei käynyt päinsä, niin hän hylkäsi koko komeuden ja meni kellosepän oppiin. Niin hän oppi kaikki, mitä hammasrattaista, jousista ja heilureista voi oppia. Hän oppi tekemään aurinkokelloja ja tähtikelloja, pöytäkelloja, joissa piipattivat kanarialinnut ja toitottivat torvea paimenet, kellolaitteita, joiden kummalliset koneistot täyttivät koko kirkontornin, ja niin pieniä taskukellon sisuksia, että ne voi sovittaa medaljonkiin.
Saatuaan mestarikirjan hän nakkasi repun selkäänsä, otti ryhmysauvan käteensä ja kuljeksi paikasta toiseen tutkien kaikkea, mikä kuunaan hyrrää teloilla ja pyörillä. Kevenhüller ei ollut mikään tavallinen kelloseppä, hän aikoi suureksi keksijäksi ja maailman parantajaksi.
Kun hän siten oli samonnut monet maat, läksi hän muun muassa Vermlantiinkin tutkimaan myllynrattaita ja kaivoslaitteita. Eräänä kauniina aamuhetkenä hän sattui kulkemaan Karlstadin torin poikki. Mutta samana aamuhetkenä oli metsänemäntäkin nähnyt hyväksi ulottaa vaelluksensa kaupunkiin asti. Tuo jalo rouva kulki hänkin poikki torin, mutta vastakkaiselta puolen, ja siten hän kohtasi Kevenhüllerin.
Siinäpä kellosepän kisällille kohtaus. Rouvalla oli loistavat, vihreät silmät ja sankka, vaalea tukka, joka ulottui melkein maahan, ja hän oli pukeutunut vihreään, välkähtelevään silkkiin. Hiisi ja pakana kun oli, hän oli kauniimpi kaikkia kristittyjä naisia, mitä Kevenhüller oli nähnyt. Sälli pysähtyi kuin hassahtava katselemaan naista, kun tämä asteli vastaan.
Metsähinen tuli suoraan metsän uumenista, jossa sananjalat kasvavat korkeina kuin puut, jossa jättiläismäiset hongat pimentävät auringonvalon niin, että se keltaiselle sammalelle lankeaa vain kultaisina pilkkeinä, ja jossa vanamot ryömivät jäkäläisillä kivillä.
Minä olisin oikein kerta kaikkiaan tahtonut olla Kevenhüllerin sijassa näkemässä häntä: sananjalanlehtiä ja kuusenhavuja tukkaan takertuneena ja pieni, musta kyykäärme kaulassa. Ajatelkaapa häntä, käynniltään sulavaa kuin petoeläin, pihkan ja mansikan, vanamon ja sammalen raikas tuoksu ympärillään!