Kevenhüller oli kauhusta kivettynyt ja halveksi itseänsä.
"Olenko minä hullu?" hän sanoi. "Miten minä voin olla sellainen?"
Samassa aukeni pajan hyvin suljettu ovi, ja vihreähelma astui sisään.
Metsänemäntä seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kauniina. Hänen vihreässä verhossaan ei ollut vikaa, ei tahraa, ei ollut palonkäry tarttunut hänen tuuheaan tukkaansa. Hän oli sellainen, jollaisena Kevenhüller oli nähnyt hänet Karlstadin torilla, nuoruutensa päivinä; pedon häntä laahasi hänen jalkojensa välissä, ja hän toi metsän kaiken huimuuden ja tuoksun matkassaan.
"Nyt Ekeby palaa", hän sanoi nauraen.
Kevenhüller kohotti moukarin ja aikoi iskeä sen hänen päähänsä, mutta silloin hän näki, että metsällisellä oli kädessään hänen tulipyöränsä.
"Katsopas, mitä sinulle pelastin", hän sanoi.
Kevenhüller heittäysi hänen eteensä. "Sinä särjit minun vaununi, sinä musersit minun siipeni ja sinä tuhosit minun elämäni. Sääli, armahda minua!"
Metsänemäntä keikahti höyläpenkille ja istuutui siihen, yhtä nuorena ja veitikkamaisena kuin silloin kun Kevenhüller näki hänet ensi kerran Karlstadin torilla.
"Huomaan sinun tietävän, kuka minä olen", hän sanoi.