"Minä tiedän ja olen aina tietänyt, kuka sinä olet", sanoi miesraukka, "sinä olet nerous. Mutta vapauta nyt minut! Ota lahjasi pois minulta! Ota pois ihmetöiden lahjat! Anna minun olla tavallinen ihminen! Miksi sinä vainoat minua? Miksi sinä tuhoat minut?"
"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Milloinkaan en ole tahtonut sinulle mitään pahaa. Minä annoin sinulle suuren palkinnon; mutta voin sen ottaa poiskin, jollei se sinua miellytä. Mutta harkitse tarkoin! Sinä kadut vielä."
"En, en", huudahti Kevenhüller, "ota pois minulta ihmetöiden voima!"
"Ensin sinun täytyy hävittää tämä", sanoi metsänemäntä ja heitti tulipyörän hänen eteensä lattialle.
Kevenhüller ei epäröinyt. Hän huitaisi moukarilla kimaltavaa tuliaurinkoa, joka oli vain ilkeä velhon kalu, kun sitä ei saanut käyttää tuhansien hyödyksi. Kipunat sinkosivat ympäri huonetta, sirut ja tulenliekit tanssivat hänen ympärillään, ja pian oli hänen viimeinenkin ihmelaitteensa muruina.
"Niin, no minä otan nyt siis lahjani sinulta", sanoi metsänemäntä.
Kun hän seisoi jo menossa ovelle ja ulkoa virtasi tulipalonhohde häneen, katsahti Kevenhüller häneen viimeisen kerran.
Kauniimmalta kuin milloinkaan hän näytti miehestä nyt, eikä enää ilkeältä: vain ankaralta ja ylevältä.
"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Kielsinkö mitenkään antamasta muiden monistaa töitäsi? Mitä minä muuta tahdoin kuin varjella neroa käsityöläisen toimelta."
Ja hän meni. Kevenhüller tuli pariksi päivää sekapäiseksi. Sittemmin hän taas tuli tavalliseksi ihmiseksi.