Ulkona pihalla seisovat sankat joukot odottaen loppua. He tietävät, mitä tuolla sisällä tehdään: se mitä lausutaan äänekkäästi kuolinvuoteen ääressä, kuiskataan pihalla miehestä mieheen. Kenellä on vielä sanomista tungeikse esille. "Siinä on yksi joka voi todistaa", sanotaan, ja annetaan hänelle tilaa. Ja he astuvat esille pimeästä, lausuvat todistuksensa ja painuvat jälleen pimeään.
"Mitä rouva nyt sanoo?" kysyvät pihalla olijat, kun joku tulee ulos.
"Mitä hän nyt sanoo, se Hegelsäterin ankara rouva?"
"Hän loistaa kuin kuningatar, hän hymyilee kuin morsian. Hän on muuttanut nojatuolin miehensä vuoteen ääreen ja pannut siihen ne vaatteet, jotka hän on kapteenille itse kutonut."
Mutta sitten tulee väki ihan äänettömäksi. Kukaan ei sitä sano, kaikki tietävät sen yhtaikaa: "Hän kuolee."
Lennart-kapteeni avaa silmänsä, näkee ja näkee kylliksi.
Hän näkee kodin, rahvaan, vaimon ja lapset, vaatteet ja hän hymyilee. Mutta hän on herännyt vain kuollakseen. Hän henkäisee, korahuttaa kerran ja heittää henkensä.
Silloin vaikenevat kertomukset, mutta joku ääni virittää kuolinvirren. Kaikki yhtyvät siihen, ja satojen vahvain äänten kantamana laulu nousee korkeutta kohti.
Maan jäähyväiset lähtevälle sielulle.
Kahdeskolmatta luku