Tämä tapahtui monta vuotta ennen kuin kavaljeerit hallitsivat Ekebytä.
Paimenpoika ja paimentyttö leikkivät metsässä kahden, rakensivat tupia paasista, poimivat lakkoja, tekivät leppätorvia. Metsässä syntyneitä olivat molemmat. Metsä oli heidän kotinsa ja herrashovinsa. Kaiken metsäisen kanssa he elivät hyvässä sovussa, kuten ollaan sovussa palvelijain ja kotieläinten kanssa.
Pienokaisista oli ilves ja kettu heidän koiriaan, kärppä heidän kissansa, jänis ja orava olivat heidän nautakarjaansa, huuhkajat ja teerit istuivat heidän lintuhäkissään, kuuset olivat heidän palvelijoitaan, ja nuoret koivut vieraita heidän pidoissaan. He tiesivät hyvin luolan, jossa kyykäärmeet makasivat yhdessä vyyhdessä talvilevossa, ja uidessaan he olivat nähneet tarhakäärmeen uivan heitä kohti kirkkaassa vedessä; mutta he eivät pelänneet käärmettä eivätkä haltijaa, nehän olivat metsähisiä, ja metsä oli heidän kotinsa. Siellä ei mikään voinut heitä pelottaa.
Syvällä metsässä oli torppa, jossa poika asui. Sinne johti mäkinen polku, vuoret kohosivat joka puolella ja pimensivät auringon, pohjaton räme oli lähellä ja henki kaiken vuotta hallaista sumua. Ei näyttänyt tasangon väestöstä sellainen asunto houkuttelevalta.
Paimenpoika ja paimentyttö aikoivat kerran mennä yksiin ja asuskella siellä metsätorpassa ja elää kättensä työllä. Mutta ennen kuin he pääsivät naimisiin, kohtasi maata sodan onnettomuus, ja poika otti soturin pestin. Hän palasi kotiin kyllä haavoitta ja ehjin jäsenin, mutta elinkautiset merkit oli se matka häneen iskenyt. Liian paljon maailman pahuutta ja ihmisten julmia elkeitä lähimmäisiään kohtaan hän oli nähnyt. Hän ei kyennyt enää näkemään hyvää.
Ensin ei kukaan huomannut hänessä mitään muutosta. Lapsuutensa rakastetun kanssa hän meni pappilaan kuulutuksille. Ekebyn metsätorpasta tuli heidän kotinsa, kuten he kauan sitten olivat sopineet, mutta siinä kodissa ei viihtynyt ilo.
Vaimo katsoi miestään kuin ventovierasta. Siitä lähtien kun mies oli palannut sodasta ei hän ollut voinut häntä käsittää. Mies nauroi karkeasti ja puhui vähän. Vaimo pelkäsi häntä.
Mies ei tehnyt suinkaan kiusaa eikä vahinkoa, ja hän oli ahkera työmies. Kuitenkin hänestä pidettiin vähän, sillä hän uskoi kaikista pahaa. Itse hän tunsi olevansa kuin vihattu muukalainen. Nyt olivat metsän elävät hänen vihollisiaan. Vuori, joka sumensi auringon, ja räme, joka henki sumua, olivat hänen vainoojiaan. Metsä on kamala asunto sille, joka hautoo pahoja ajatuksia.
Valoisia muistoja kootkoon se, joka halaa asua erämaissa! Muuten hän näkee vain murhaa ja väkivaltaa kasvien ja eläinten keskuudessa, niinkuin ennen näki ihmisten suhteissa. Hän odottaa pahaa kaikesta mitä tiellään kohtaa.
Ei voinut Jan Hök, sotamies, selittää, mitä häneltä puuttui, mutta hän huomasi, ettei mikään hänelle oikein onnistunut. Vähän viihdytystä tarjosi koti. Pojista, jotka siellä varttuivat, tuli vahvoja mutta hurjia. Karaistuneita ja rohkeita miehiä he olivat, mutta hekin sotajalalla jokaisen kanssa.