Hänen vaimoaan houkutteli suru tutkimaan erämaan salaisuuksia. Rämeeltä ja viidakoista hän etsi terveyttä tuottavia yrttejä. Manalaisten elämää hän aprikoi, ja hän tiesi, mikä uhri heitä miellytti. Hän osasi parantaa tauteja ja antaa hyviä neuvoja niille, joita rakkauden suru vaivasi. Hän tuli loitsutaitoisen maineeseen, ja häntä kartettiin, vaikka hän oli suurena hyötynä muille.
Kerran otti vaimo puhellakseen miehensä kanssa tämän huolista.
"Siitä lähtien kun sinä menit sotaan", hän sanoi, "sinä olet ollut muuttunut. Mitä ne siellä sinulle tekivät?"
Silloin kavahti mies pystyyn ja oli vähällä lyödä häntä, ja samalla tavalla kävi joka kerta kun vaimo puhui sodasta. Hän joutui silloin hourupään vihan valtaan. Kenenkään hän ei kärsinyt mainitsevan sota-sanaa, ja pian tuli tietyksi, ettei hän sietänyt puhetta sodasta. Niinpä kavahtivat ihmiset sellaista puheenaihetta.
Mutta kukaan hänen sotaveikkonsa ei voinut kertoa hänen tehneen siellä enemmän pahaa kuin muutkaan. Hän oli taistellut kuin kelpo sotamies ainakin. Se oli vain tuo hänen näkemänsä kaikenlainen kauheus, mikä oli pelästyttänyt hänet niin, ettei hän voinut enää nähdä muuta kuin pahaa. Sodasta johtui kaikki hänen surunsa. Hän ajatteli, että koko luonto vihaa häntä siksi, että hän oli ottanut osaa moiseen. Ne, jotka tietävät enemmän, voivat lohdutella itseään sillä, että ovat sotineet isänmaansa ja kunnian puolesta. Mitä hän sellaisesta tiesi? Hän vain tunsi, että kaikki vihaavat häntä siksi, että hän oli vuodattanut verta ja tehnyt vahinkoa.
Siihen aikaan, jolloin majurinrouva ajettiin pois Ekebystä, asui mies tuvassaan yksin. Kuollut oli vaimo, ja pojat olivat poissa. Markkina-aikaan täyttyi metsätorppa kuitenkin vierailla. Mustatukkaiset, tummaihoiset vintiöt majoittuivat sinne. He viihtyivät parhaiten sellaisen luona, jota enimmän kammoivat. Pienet pitkäkarvaiset hevoset kiipesivät silloin metsätietä vetäen kärryjä, kuormana tinauskaluja, lapsia, riepumyttyjä. Aikaisin vanhentuneet naiset, joiden kasvot olivat turvonneet tupakoimisesta ja juopottelusta, ja miehet, joilla oli kalvaat, terävät kasvot ja jäntevät ruumiit, seurasivat kärryjä. Kun mustalaiset tulivat metsätorppaan, syntyi siellä huoleton elämä! Viinaa ja kortit ja äänekkään remun he toivat matkassaan. Varkauksista ja hevosenvaihdoista ja verisistä tappeluista he tiesivät kertoa.
Perjantaina alkoivat Brobyn markkinat, ja silloin tapettiin Lennart-kapteeni. Vahva Maunu, joka antoi surmaniskun, oli metsätorpan ukon poika. Kun mustalaiset istuivat sunnuntaina iltapuolella torpassa, ojensivat he siis vanhalle Jan Hökille pulloaan tavallista useammin ja haastelivat hänen kanssaan vankilaelämästä ja vanginruoasta, sillä sellaista he olivat usein kokeneet.
Vanhus istui veistopölkyllä uuninnurkassa ja puhui vähän. Hänen suuret,
kiillottomat silmänsä tuijottivat hurjaa joukkoa, joka täytti pirtin.
Hämärä oli tullut, mutta kuivat puut loimusivat valaisten liedessä.
Rääsyjä, surkeutta ja tuimaa hätää ne valaisivat.
Silloin avautui ovi aivan hiljaa, ja tupaan astui kaksi naista. Tulija oli Elisabet-kreivitär, jota seurasi Brobyn papin tytär. Merkilliseltä näytti vanhuksesta, kun hän, tuo rakastettava ja suloista kauneutta hehkuva, joutui takkatulen valopiiriin. Hän kertoi pirtissä olijoille, ettei Gösta Berlingiä ollut nähty Ekebyssä Lennart-kapteenin kuoleman jälkeen. Kreivitär ja hänen palvelijattarensa olivat samonneet metsässä etsimässä häntä koko iltapäivän. Nyt hän näki täällä miehiä, jotka olivat kulkeneet paljon ja tunsivat kaikki polut. Olivatko he nähneet Gösta Berlingiä? Kreivitär oli tullut levähtämään ja kysymään, olivatko he nähneet häntä.
Se oli turha kysymys. Kukaan ei ollut häntä nähnyt.