"Tahdon ostaa rauhan vainajalle millä hinnalla tahansa, tehtaanpatruuna. Ottakaa henkeni, ottakaa kaikki!"
"Sinä lupaat suuria, poikani."
"Voitte koettaa, tehtaanpatruuna."
"No, mene sitten ja tapa itsesi!"
"Sen teen, mutta ensin täytyy arkun päästä varmasti maahan."
Niin päätettiin. Sintram vannotti valan Göstalla, ettei tämä ole elävien ilmoilla kahdentoista tunnin päästä Lennart-kapteenin hautaamisesta. "Niinpähän tiedän, ettei sinusta voi koskaan tulla kunnon miestä", sanoi hän.
Se oli Gösta Berlingin helppo luvata. Hän oli iloinen, kun saattoi nyt antaa vaimolleen vapauden. Tunnontuskat olivat kiusanneet ja väsyttäneet häntä näännyksiin saakka. Ainoa, mikä häntä kauhistutti, oli se, että hän oli luvannut majurinrouvalle elävänsä niin kauan kuin Brobyn papin tytär on palvelijattarena Ekebyssä. Mutta Sintram sanoi, ettei häntä voitukaan nyt enää pitää palvelijattarena, koska hän oli perinyt isänsä suuret rikkaudet. Gösta väitti, että Brobyn pappi oli kätkenyt omaisuutensa niin, ettei kukaan voinut löytää hänen aarteitaan. Silloin hymyili Sintram ja sanoi, että ne oli kätketty kyyhkysten pesäin taakse Brobyn kirkonkellotapuliin. Ja hän meni. Sitten lähti Gösta takaisin metsään. Hänestä näytti olevan parhainta kuolla sillä paikalla, mistä Nygårdin tyttö oli viskautunut kuoliaaksi. Siellä hän oli harhaillut koko iltapäivän. Hän oli nähnyt vaimonsa metsässä; siksi hän ei voinut päättää heti päiviään.
Näin hän kertoi vaimolleen maatessaan sidottuna metsätorpan lattialla.
"Oi", sanoi Elisabet suruisesti, kun Gösta vaikeni, "kuinka hyvin tunnen taaskin tämän! Sankarineleitä, sankarinkomeutta! Aina valmis pistämään kädet takkavalkeaan, Gösta, aina valmis hukkaamaan itsensä. Miten se kerran näytti minusta suurelta! Miten nyt ylistän levollisuutta ja mielenmalttia! Kuinka hyödytit sinä vainajaa sellaisella lupauksella? Mitäpä, vaikka Sintram olisikin ehtinyt kaataa arkun, repiä siitä harson? Arkku olisi kyllä tullut nostetuksi, siihen olisi kai saatu uutta harsoa, uusia seppeleitä. — Jos sinä olisit pannut kätesi kelpo miehen ruumisarkulle, siinä Sintramin silmien edessä, ja vannonut auttavasi tätä köyhää kansaa, jota Sintram oli tahtonut tuhota, niin siitä olisin nyt sinua ylistänyt. Jos olisit, kun näit kansan kirkossa, ajatellut: 'Minä tahdon sitä auttaa, minä tahdon käyttää kaikki voimani sitä auttaakseni', etkä olisi sälyttänyt tätä kuormaa heikolle vaimollesi ja vanhoille miehille, joiden voima riutuu, niin siitäkin olisin sinua kiittänyt."
Gösta Berling makasi hetkisen hiljaa.