Hän oli hullu, ihka hullu. Hän alkoi kauan sitten leikillä näitä helvetin kujeita, ja nyt oli paha vasta saanut voiton, nyt hän uskoi olevansa ihan hornan henki. Nyt hän oli ravinnut ja kasvattanut pahaa sisässään niin, että se valtasi hänen sielunsa kokonaan. Niinpä ilkeys voi tehdä ihmiset hulluiksi kuten rakkaus ja ainainen pohtiminen.
Hän oli raivoissaan, tuo ilkeä tehtaanpatruuna, ja alkoi tempoa vihoissaan arkun seppeleitä ja harsoa, mutta silloin lausui Gösta Berling:
"Älä koske arkkuun!"
"Kas, kas, kas, vai älä koske! Heh, minä käännän Lennart-ystäväni maahan ja poljen hänen seppeleitään. Etkö sinä näe, mitä hän on minulle tehnyt? Etkö näe, miten hienoissa, harmaissa vaunuissa minä ajelen?"
Ja Gösta Berling näki silloin vanginrattaat, joiden luona seisoivat nimismies ja vanginvartijat odottaen kirkkomaan aidan vieressä.
"Kas, kas, kas, enkö lähetä kiitosta Helgesäterin kapteeninrouvalle siitä, että hän eilen istahti lukemaan vanhoja papereita, etsien todistuksia minua vastaan tuossa ruutiasiassa, tiedäthän? Eikö minun pidä ilmoittaa hänelle, että hänen olisi paremmin sopinut panna kaljaa ja paistaa pullia kuin lähettää kimppuuni nimismies ja vanginvartijat? Eikö minun pidä saada mitään niistä kyynelistä, jotka itkin taivuttaakseni Scharlingin laskemaan minut tänne lukemaan rukousta kelpo ystäväni ruumisarkun ääressä?"
Ja hän alkoi taaskin repiä harsoa.
Silloin meni Gösta Berling aivan hänen viereensä ja tarttui häntä käsivarsiin.
"Minä annan vaikka mitä, jos ei patruuna koske arkkuun", hän sanoi.
"Tee mitä tahdot", sanoi hullu. "Huuda jos tahdot. Ehdin aina jotakin ennen kuin nimismies tulee. Tappele kanssani, jos niin tahdot! Se on hauska näky näin kirkkomäellä. Tapellaan seppeleiden ja paarivaatteiden seassa!"