Gösta nousi vaivalloisesti kyynäräisilleen ja katsoi häntä leimuavan uhkamielisesti. "Minä en ole niin kurja kuin sinä luulet."
Silloin sai Elisabet kuulla näiden kahden päivän vaiheet. Ensimmäisen vuorokauden harhaili Gösta metsässä tunnontuskien ajamana. Hän ei voinut sietää ihmisten katseita. Mutta hän ei aikonut kuolla. Hän aikoi lähteä vieraille maille. — Sunnuntaina laskihe hän kuitenkin alas kukkuloilta ja meni Bron kirkolle. Vielä kerran hän tahtoi nähdä kansan: Löfsjön kihlakunnan köyhän, nälkäisen kansan, jota hän oli uneksinut saavansa palvella, silloin kun istui Brobyn papin häpeäkeon vieressä, kansan, jota hän oli ruvennut rakastamaan silloin kun näki sen yöllä vievän kuollutta Nygårdin tyttöä.
Jumalanpalvelus oli alkanut, kun hän tuli kirkkoon. Hän pujahti ylös lehterille ja katsoi sieltä kansaa. Julma tuska valtasi hänet silloin. Hän olisi tahtonut puhua kansalle, lohduttaa sitä sen köyhyydessä ja toivottomuudessa. Jospa hän olisi saanut puhua Jumalan huoneessa, niin hänellä olisi ollut, niin toivoton kuin hän itse olikin, toivon ja vapahduksen sanat kaikille.
Silloin hän poistui kirkosta, meni sakaristoon ja kirjoitti sen kuulutuksen, jonka hänen vaimonsa jo tunsi. Hän oli siinä luvannut, että Ekebyssä ryhdytään jälleen työhön ja viljaa jaetaan enimmän tarvitseville. Hän oli toivonut, että hänen vaimonsa ja kavaljeerit täyttäisivät hänen lupauksensa, kun hän itse oli poissa.
Tultuaan ulos hän näki ruumisarkun kunnantuvan luona. Se oli karkeatekoinen, kiireessä veistetty, mutta sitä koristivat musta harso ja puolukanvarpuiset seppeleet. Hän arvasi, että se oli Lennart-kapteenin. Kansa oli varmaankin pyytänyt kapteeninrouvaa kiirehtimään hautajaisia, niin että myös markkinarahvaan suuri joukko saisi olla läsnä hautajaisissa.
Hän seisoi ja katseli arkkua, kun raskas käsi laskeusi hänen olalleen.
Sintram oli tullut hänen luokseen.
"Gösta", hän sanoi, "jos tahdot tehdä kunnon kepposen jollekulle, niin ota ja kuole. Ei ole kiverämpää, ovelampaa temppua kuin kuolla, ei kujetta, joka pettää rehellistä, pahaa-aavistamatonta miestä pahemmin. Ota sinä ja kuole, sanon minä!"
Kauhistuen kuunteli Gösta, mitä ilkimys puhui. Tämä valitteli hyvin harkittujen suunnitelmainsa luhistumista. Autiot seudut oli hän tahtonut nähdä Lövenin rannalla. Sentähden hän oli tehnyt kavaljeerit isänniksi, sentähden hän oli antanut Brobyn papin köyhdyttää kansaa, sentähden hän oli saattanut maan kuivuuteen ja nälänhätään. Brobyn markkinoilla piti lopullisen taistelun tapahtua. Onnettomuuksien kiihdyttämänä piti kansan silloin villiytyä murhaamaan ja varastamaan. Siitä olisi jouduttu oikeudenkäyntiin, ja se olisi lopen köyhdyttänyt kansan. Nälänhätä, mellastus ja kaikenlaiset tuhot olisivat riehuneet. Maa olisi tullut lopulta niin kamalaksi ja vihattavaksi, ettei kukaan olisi voinut siinä asua, ja se kaikki olisi ollut Sintramin työtä. Hänen ilonsa ja ylpeytensä se olisi ollut, sillä hän oli paha. Hän rakasti autioita seutuja, muokkaamatonta maata. Mutta tuo, joka oli tiennyt kuolla oikealla hetkellä, oli turmellut häneltä kaikki.
Silloin kysyi Gösta, mitä se sellainen olisi toimittanut.
"Se olisi minusta ollut mieleistä, Gösta, sillä minä olen paha. Minä olen tunturien eräkarhu, minä olen tasangon lumimyrsky, minusta on mieleistä murhata ja vainota. Pois, sanon minä, pois ihmiset ja ihmisten työt! Minä en pidä niistä. Minä saatan antaa heidän juosta kynsieni välitse ja tehdä syrjähyppyjä, — sekin voi tuottaa hetkellistä hupia — mutta nyt minä olin kyllästynyt leikkiin, Gösta, nyt minä tahdoin iskeä oikein kiinni, nyt minä tahdoin tappaa ja turmella."