"'Tästä hetkestä', hän sanoi, 'olen ehdottomasti raitis! Tällaista ei viina enää kertaakaan tuota minulle.' Sitten hän nousi ja meni ulos.
"Kaikki muut seurasivat häntä vähitellen. Arvaatko, mihin he menivät, Gösta? Niin, joelle, niemelle, jossa Ekebyn mylly ja paja olivat, ja siellä he alkoivat tehdä työtä. He alkoivat vetää hirsiä ja kiviä ja raivata paikkaa. Ukoilla on nyt ollut kova aika. Suru on sortanut useimmat heistä. Nyt he eivät voi enää kestää sitä häpeätä, että ovat hävittäneet Ekebyn. Hyvin tiedän, että te kavaljeerit suorastaan häpeätte työntekoa; mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet sen häpeän niskoilleen. Vieläpä muutakin, Gösta, he aikovat lähettää neitsyt Anna-Liisan majurinrouvan luo noutamaan tätä takaisin. Mutta sinä, mitä sinä teet?"
Gösta keksi vielä yhden vastauksen.
"Mitäpä vaatia minulta, virasta potkitulta papilta? Hyljänneet ovat minut ihmiset, Jumala minua vihaa."
"Minäkin olin tänään Bron kirkossa, Gösta. Kaksi naista lähetti sinulle terveisensä. 'Sano Göstalle', sanoi Marianne Sinclaire, 'ettei nainen halua hävetä sen puolesta, jota on rakastanut.' 'Sano Göstalle', sanoi Anna Stjärnhök, 'että minun on nyt hyvä olla. Minä hallitsen itse talojani. Ihmiset sanovat, että minusta tulee toinen majurinrouva. Minä en ajattele rakkautta, ainoastaan työtä. Bergalaisetkin ovat päässeet surun ensi katkeruudesta. Mutta me kaikki suremme Göstaa. Me luotamme häneen ja rukoilemme Jumalaa hänen puolestaan — mutta milloin, milloin hänestä tulee mies'?
"Näetkös nyt, ovatko ihmiset hylänneet sinut?" jatkoi kreivitär. "Liian paljon rakkautta olet sinä saanut, se on sinun onnettomuutesi. Miehet ja naiset ovat rakastaneet sinua. Kun sinä vain olet nauranut ja laskenut leikkiä, kun sinä vain olet soittanut ja laulanut, ovat he antaneet sinulle kaikki anteeksi. Mitä sinä olet suvainnut tehdä, on ollut heistä hyvää. Ja sinä tohdit sanoa olevasi hylätty. — Vai vihaa Jumala sinua? Miksi et jäänyt katsomaan Lennart-kapteenin hautajaisia?
"Koska hän oli kuollut markkinapäivänä, oli tieto hänestä levinnyt laajalle. Jumalanpalveluksen jälkeen tuli tuhansittain väkeä kirkolle. Koko kirkkomaa, aitamuuri ja sen takainen kenttä olivat täynnä ihmisiä. Odotettiin vain vanhaa rovastia. Hän oli sairas eikä saarnannut. Mutta Lennart-kapteenin hautajaisiin hän oli luvannut tulla. Ja niin hän tuli, pää kumarassa ja unelmoiden omia unelmiaan, kuten hän nyt vanhoilla päivillään tavallisesti tekee, ja asettui ruumissaaton etunenään. Mitään erityistä hän ei huomannut. Hän oli kävellyt monessa ruumissaatossa, tuo vanhus. Hän kulki tuttua tietään eikä nostanut katsettaan maasta. Hän luki rukoukset ja heitti multaa arkulle eikä huomannut vieläkään mitään. Mutta sitten viritti lukkari virren. Minä en uskaltanut toivoa, että lukkarin karkea ääni, joka tavallisesti sai aina laulaa yksinään, olisi herättänyt rovastin hänen unelmistaan.
"Mutta lukkari ei saanut laulaa yksinään. Sadat ja monetkin sadat äänet yhtyivät virteen. Silloin rovasti heräsi unelmistaan. Hän hipaisi silmiään ja nousi lapioidulle hautakummulle katselemaan. Koskaan ei hän ollut nähnyt sellaista surevain joukkoa. Miehillä oli päässä vanhat, kuluneet hautajaishatut. Naisilla oli valkoiset, leveäreunaiset esiliinat. Kaikki he veisasivat, kaikilla oli kyyneleet silmissä, — kaikilla oli suru.
"Silloin alkoi vanha rovasti vavista ja tuskailla. Mitä sanoisi hän tälle kansalle, jota on kohdannut suru? Oli välttämätöntä puhua jokin lohdutuksen sana sille.
"Kun virsi oli vaiennut, niin hän ojensi ja levitti kätensä kansaa kohti.