"'Minä näen, että kansalla on suru', hän sanoi, 'ja suru on raskaampi kantaa sen, jonka täytyy kauan käydä maan polkuja, kuin minun, jonka on pian täältä erottava.'
"Hän vaikeni kauhistuen. Hänen äänensä oli liian heikko ja hän epäröi sanoja tapaillessaan.
"Mutta pian hän alkoi uudestaan. Hänen äänessään oli nyt taas nuoruuden voimaa, ja hänen silmänsä säteilivät.
"Hän piti ihanan puheen meille, Gösta. Ensin hän kertoi siitä, mitä tiesi Jumalan matkamiehestä, sitten hän muistutti meille, ettei suinkaan ulkonainen loisto eivätkä suuret kyvyt tehneet tätä miestä niin kunnioitetuksi kuin hän nyt oli, vaan ainoastaan se, että hän aina oli kulkenut Jumalan teitä. Ja hän pyysi meitä Jumalan ja Kristuksen tähden elämään samoin. Toisen piti rakastaa toistansa ja olla hänen apunaan. Jokaisen piti uskoa toisesta hyvää. Jokaisen piti elää niinkuin tämä hyvä Lennart-kapteeni, sillä siihen ei tarvittu suuria lahjoja, vaan pelkästään hurskasta mieltä. Ja hän selitti meille kaikki, mitä tänä vuonna oli tapahtunut. Hän sanoi, että rakkauden ja onnen ajan valmistuksia oli nyt ihan varmaan odotettavissa. Hän oli tänä vuonna nähnyt usein ihmishyvyyden pilkistävän esiin hajanaisina säteinä. Nyt sen piti ilmetä kokonaan valaisten kuin aurinko.
"Ja meistä kaikista tuntui kuin olisimme kuulleet profeettaa. Kaikki tahtoivat rakastaa toisiansa, kaikki tahtoivat olla hyviä.
"Rovasti kohotti silmänsä ja kätensä ja julisti rauhan tuloa maahan. 'Jumalan nimessä', sanoi hän, 'lakatkoon levottomuus! Asukoon rauha teidän sydämissänne ja kaikessa luonnossa! Tuntekoot kuolleet kappaleet ja eläimet ja kasvit levon, ja lakatkoot he vahingoittumasta!'
"Ja tuntui kuin pyhä rauha olisi laskeutunut maailmaan. Näytti kuin kukkulat olisivat säteilleet ja laaksot hymyilleet ja syysaamu pukeutunut ruusunhohtoon.
"Sitten kutsui rovasti kansan auttajaa tulemaan. 'Joku on tuleva', hän sanoi. 'Ei ole Jumalan tahto, että te nyt hukkuisitte. Jumala on herättävä jonkun, joka ravitsee nälkäiset ja johtaa teidät hänen tielleen.'
"Silloin me kaikki ajattelimme sinua, Gösta. Me tiesimme, että rovasti puhui sinusta. Kansa oli jo kuullut sinun kuulutuksesi ja meni kotiin puhellen sinusta. Ja sinä juoksentelit täällä metsissä aikoen kuolla! Kansa odottaa sinua, Gösta. Kaikkialla he nyt istuvat tölleissään ja sanovat, että koska kerran Ekebyn hullu pappi tahtoo heitä auttaa, niin kääntyy kaikki hyvin päin. Sinä olet heidän sankarinsa, Gösta. Kaikkien heidän sankarinsa sinä olet.
"Niin, Gösta, varmasti tuo vanhus puhui sinusta, ja totta kai nyt tämä voi houkutella sinut elämään. Mutta minä, minä, joka olen sinun vaimosi, Gösta, minä sanon sinulle, että sinä lähdet nyt aivan yksinkertaisesti ja täytät velvollisuutesi. Älä uneksi olevasi Jumalan lähettämä — jokainenhan voi olla sellainen, ymmärräthän. Sinun pitää tehdä työtä ilman sankarineleitä, sinä et saa loistaa etkä ihmetyttää, sinun pitää varoa, ettei nimesi kaiu liian usein kansan huulilla. Harkitse silti, ennen kuin peruutat sanasi Sintramille. Sinä olet nyt hommannut itsellesi jonkinlaisen oikeuden kuolla, eikä taitane elämä tästä lähin tarjota sinulle paljon viehätystä. Kerran halusin minä lähteä kotiini etelään, Gösta. Minusta, syiden painamasta, näytti liian suurelta onnelta olla sinun vaimonasi ja seurata sinua läpi elämän. Mutta nyt minä jään tänne. Jos uskallat elää, niin minä jään tänne. Mutta älä odota siitä mitään iloa. Raskaiden velvollisuuksien teitä minä pakotan sinua käymään. Älä odotakaan minulta ilon ja toivon sanaa. Kaikki surut ja onnettomuudet, joita me kaksi olemme aiheuttaneet, asetan minä vartioksi lietemme ääreen. Voineeko sydän, joka on kärsinyt niinkuin minun, enää rakastaa. Kyynelettömänä ja ilottomana minä kuljen sinun rinnallasi. Harkitse tarkoin, Gösta, ennen kuin elämän valitset! Parannuksen tietä me sitten vaellamme."