Elisabet ei odottanut vastausta. Hän viittasi papintyttärelle ja meni.
Tultuaan metsään hän alkoi katkerasti itkeä ja itki kunnes tuli
Ekebyhyn. Sinne saavuttuaan hän muisti, että oli unohtanut puhua Jan
Hökin kanssa iloisemmista asioista kuin sodasta.
Metsätorpassa vallitsi hiljaisuus hänen mentyään.
"Herralle Jumalalle kiitos ja kunnia", sanoi yht'äkkiä vanha sotamies.
He katsoivat häntä. Hän oli noussut seisoalleen ja katseli kiihkeästi ympärilleen.
"Pahuutta, pahuutta on kaikki ollut", hän sanoi. "Kaikki mitä olen nähnyt sitten kun sain silmäni auki, on ollut pahuutta. Pahoja miehiä, pahoja naisia! Vihaa ja vainoa metsässä ja maassa. Mutta hän on hyvä. Hyvä ihminen on majassani seisonut. Kun täällä oleksin yksin, muistelen aina häntä. Hän on kulkeva seuranani metsätiellä."
Hän kumartui Göstan puoleen, irroitti hänen köytensä ja nosti hänet ylös. Sitten hän otti juhlallisesti Göstaa kädestä.
"Jumalan vihattu", hän sanoi ja nyökkäsi, "niin juuri. Mutta nyt te ette ole enää sitä, enkä enää minäkään, kun hän on seisonut majassani. Hän on hyvä."
Seuraavana päivänä tuli vanha Jan Hök nimismies Scharlingin luo. "Minä tahdon kantaa ristini", hän sanoi. "Minä olen ollut paha ihminen, sen vuoksi minä sain pahoja poikia." Ja hän pyysi päästä linnaan poikansa asemesta; mutta sehän ei käynyt päinsä.
Oivallisin vanhoista taruista on se, joka kertoo, kuinka hän seurasi poikaansa vanginrattaiden vieressä matkalla, kuinka hän nukkui hänen vankilansa ovella, kuinka hän oli poikansa lähellä koko rangaistusajan, heittämättä häntä. Kaipa sekin kertojansa löytänee.
Kolmaskolmatta luku