"Olen minä ajatellut sitäkin", virkkoi Lövenborg, "mutta nyt arvelen, ettei veli käsitä asiaa oikein. Meitä on kielletty toimimasta omien pikkumaisten etujemme käskyn mukaan, mutta ei niinkuin rakkaus tai kunnia tai meidän iankaikkinen autuutemme vaatii. Uskoakseni on Sintram menettänyt vedon."
"Veli voi olla oikeassa."
"Minun täytyy sanoa veljelle, että minä sen tiedän. Minä olen kuullut hänen kulkustensa helinää koko illan, mutta ne eivät ole oikeita kulkusia. Kohta hän tulee tänne."
Ja pikku vanhus tuijotti pajan oveen, joka oli auki, ja harvojen tähtien koristamaan siniseen taivaankaistaan, joka näkyi siitä.
Hetken perästä hän hypähti ylös.
"Näkeekö veli hänet?" kuiskasi hän. "Tuolta hän nyt hiipii sisään. Eikö veli näe häntä ovella?"
"En minä mitään näe", vastasi Eberhard-setä. "Veli on uninen, siinä kaikki."
"Minä näen hänet elävästi kuulakkaa taivasta vasten. Hänellä on pitkä sudennahkaturkki ja karvalakki. Nyt hän on tuolla pimeässä nurkassa, enkä voi häntä nähdä. Kas, nyt hän meni uunin ääreen. Hän seisoo ihan Kristian Berghin vieressä, mutta Kristian ei varmaan näe häntä. Nyt hän kumartuu ja heittää jotakin tuleen. Hui, miten näyttää ilkeältä. Varokaa itseänne, ystävät, varokaa itseänne!"
Juuri kun hän sai sen sanotuksi, lensi uunista tulisuihke ja pirskoi seppien ja heidän apulaistensa kasvoille kuonaa ja kipunoita. Ei toki tullut vahinkoa.
"Se tahtoo kostaa", kuiskasi Lövenborg.