Kuitenkin on niin paljon puhuttavaa ihmiselle, joka on kuolemaisillaan. Sanat ihan tunkeutuvat huulille, kun tietää että viereisessä huoneessa makaa toinen, jonka korvat pian iäksi sulkeutuvat. "Oi, ystäväni, ystäväni", tahtoisi ihminen sanoa, "voitko sinä antaa anteeksi? Voitko uskoa, että minä olen sittenkin sinua rakastanut! Miten saattoikaan käydä niin, että jouduin tuottamaan sinulle niin paljon surua, vaeltaessamme täällä yhdessä? Ah, ystäväni, kiitos sinulle kaikesta ilosta, minkä minulle tuotit!"
Niin tahdotaan sanoa, ja paljon, paljon muuta.
Mutta majurinrouva makasi hehkuvassa kuumeessa, ja kavaljeerien äänet eivät voineet saavuttaa hänen korviaan. Eikö hän siis saisi koskaan tietää, miten he olivat tehneet työtä, miten he olivat ryhtyneet jatkamaan hänen tekojaan, miten he olivat pelastaneet Ekebyn maineen ja kunnian? Eikö hän koskaan saisi sitä tietää?
Kohta menivät kavaljeerit pajaan. Siellä oli työ ihan keskeytynyt, mutta he heittivät uusia hiiliä ja uutta takkirautaa uuniin ja varustautuivat sulattamaan. He eivät kutsuneet seppiä, jotka olivat menneet kotiin viettämään joulua, vaan uurastivat itse ahjon ääressä. Jos majurinrouva saisi vain elää siksi kunnes vasara joutuu käyntiin, niin kyllä se puhuu hänelle heidän asiansa.
Tuli ilta, ja tuli yö siinä työssä. Monet heistä ajattelivat, miten ihmeellistä on, että he joutuivat taas viettämään jouluyön pajassa.
Monitaitoinen Kevenhüller, joka oli pajan ja myllyn rakennusmestari näinä kiireisinä aikoina, ja Kristian Bergh, vahva kapteeni, seisoivat ahjon ääressä hoidellen sulatuskattilaa. Gösta ja Julius ajoivat hiiliä. Muut istuivat, toiset alasimella kohotetun väkivasaran alla, ja toiset olivat asettuneet hiilikärryille ja takkirautakasoille. Lövenborg, vanha mystikko, puheli Eberhard-sedän, viisaustieteilijän kanssa, joka istui hänen vieressään alasimella.
"Tänä yönä kuolee Sintram", sanoi Lövenborg.
"Miksi juuri tänä yönä?" kysyi Eberhard.
"Tietäähän veli, että me löimme viime vuonna vedon. Nyt emme ole tehneet mitään, joka ei ole ollut kavaljeerimaista; niinpä hän on menettänyt vedon."
"Veli, joka uskoo moista, tietänee kai myöskin, että olemme tehneet paljonkin, joka ei ole ollut kavaljeerimaista. Ensiksi me emme auttaneet majurinrouvaa; toiseksi aloimme tehdä työtä; kolmanneksi ei ollut aivan paikallaan, ettei Gösta Berling tappanut itseään, kun hän kerran sen lupasi."