"Maaliskuussa minä tulin Älfdalin metsätehtaalle, Gösta. Paremmalta kerjäläisakkaa en juuri näyttänyt. Minulle sanottiin, kun tulin perille, että äitini oli maitohuoneessa. Menin silloin sinne ja seisoin kauan hiljaa ovensuussa. Joka seinällä oli pitkiä hyllyjä ja niillä kirkkaita kulhoja täynnä maitoa. Ja äiti, joka oli monta vuotta sadannella, otti hyllyiltä kulhon toisensa perästä ja kuori kermaa. Hän oli kyllä reipas, tuo vanhus, mutta minä huomasin hyvin, miten vaikeaa hänen oli suoristaa selkäänsä ylettyäkseen hyllyille. En tiennyt, oliko hän nähnyt minua, mutta hetken perästä hän puhui minulle merkillisen kimeällä äänellä:
"'Niin sinulle on käynyt kuin minä tahdoin', hän sanoi. Minä halusin puhua ja pyytää häneltä anteeksi, mutta se ei maksanut vaivaa. Hän ei kuullut sanaakaan — hän oli umpikuuro. — Mutta hetken päästä hän virkkoi taasen: 'Voit tulla auttamaan minua.'
"Silloin minä menin ja kuorin maitoa. Minä otin hyvässä järjestyksessä alas kulhot ja panin ne takaisin ihan paikalleen ja otin parhaiksi syvältä kuorinkauhalla, ja hän oli tyytyväinen. Yhdenkään palvelijan hän ei ollut tohtinut antaa kuoria maitojaan; mutta minähän tiesin vanhastaan, miten se hänen mielestään oli tehtävä.
"'Nyt otat tämän työn', hän sanoi. Ja minä tiesin, että nyt hän oli antanut minulle anteeksi.
"Ja sitten näytti käyvän niin, ettei hän enää jaksanut tehdä työtä. Hän istui hiljaa nojatuolissaan ja nukkui parhaastaan kaiket päivät. Ja hän kuoli pari viikkoa ennen joulua. Minä olisin tullut mielelläni ennemmin, Gösta, mutta en voinut lähteä vanhuksen luota."
Majurinrouva hengähti. Hänen tuli taas vaikea hengittää, mutta hän ponnisti voimansa ja jatkoi:
"On kyllä totta, Gösta, että minä pidin mielelläni sinua täällä luonani Ekebyssä. — Sinä olet sellainen, että kaikki iloitsevat, kun saavat olla sinun seurassasi. — Jos olisit tahtonut vakiutua mieheksi, niin minä olisin antanut sinulle paljon valtaa. Minä toivoin aina, että sinä saisit itsellesi kunnon vaimon. Ensin minä luulin, että se olisi ollut Marianne Sinclaire, sillä huomasin hänen sinua rakastavan jo silloin, kun sinä elit halonhakkaajana metsässä. Sitten minä luulin, että se olisi Ebba Dohna, ja minä ajoin eräänä päivänä järven poikki Borgiin ja sanoin hänelle, että jos hän ottaa sinut miehekseen, niin minä annan sinulle perintönä Ekebyn. Jos tein siinä pahoin, niin anna minulle anteeksi."
Gösta oli polvillaan vuoteen vieressä ja painoi otsaansa sängynlaitaan.
Hän huokasi raskaasti.
"Sano, Gösta, kuinka sinä nyt aiot elää! Miten sinä vaimosi elätät? Sanopas minulle se! Sinähän tiedät, että minä aina olen tahtonut parastasi." Ja Gösta vastasi hänelle hymyillen, vaikka hänen sydämensä oli särkyä surusta:
"Muinoisina päivinä, silloin, kun koetin tulla työmieheksi ja jäädä Ekebyn alueelle, majurinrouva minulle antoi oman torpan asua, ja se on vielä minun. Viime syksynä minä panin sen kuntoon. Lövenborg auttoi minua, ja me olemme valkaisseet liidulla laipion ja peittäneet seinät paperilla ja maalanneet. Perimmäistä, pientä huonetta sanoo Lövenborg kreivittären kabinetiksi, ja hän on koonnut täällä kaikista talonpoikaistaloista huonekaluja, jotka ovat joutuneet sinne herraskartanoiden huutokaupoista. Niitä hän on ostellut, niin että siellä nyt on korkeaselkäisiä nojatuoleja ja loistavahelaisia laatikkokirstuja. Mutta etumaisessa, suuressa huoneessa on nuoren rouvan kangaspuut ja minun sorvipenkkini. Talouskaluja ja kaikenlaisia kapineita siellä on, ja siellä me Lövenborgin kanssa olemme jo istuneet monta iltaa ja jutelleet, miten nuori kreivitär ja minä sitten elelemme siinä torpan tuvassa. Mutta vaimoni sai vasta nyt tämän tietää, majurinrouva. Me aiomme sanoa sen vasta kun saamme lähteä Ekebystä."