Kerrotaan myös, että sinä jouluyönä Gösta Berling seisoi nuoren vaimonsa rinnalla ja piti viimeisen puheensa kavaljeereille. Hän oli heidän kohtalostaan surullinen, kun heidän kaikkien nyt piti lähteä Ekebystä. Vanhuuden raihnaiset päivät heitä odottivat. Kylmän tervehdyksen saa vanha ja juromielinen vieraiden luona. Köyhän kavaljeerin päivät, kun hän on pakotettu rupeamaan täysihoitoon talonpoikaistaloon, eivät ole hauskat: erillään ystävistä ja seikkailusta hän nääntyy yksin.
Ja niin hän puhui heille, suruttomille, kaikkia onnenkeikauksia kestämään karaistuneille. Vielä kerran hän nimesi heitä vanhoiksi jumaliksi, jotka olivat syntyneet tuomaan iloa raudan maahan ja raudan aikaan. Kumminkin hän nyt valitti, että se huvitarha, jossa perhossiipinen ilo parveilee, on täyttyvä hävittävillä toukilla ja että sen hedelmät turmellaan.
Hyvin hän tiesi, että ilo oli maan lapsille hyvä ja että sen täytyi olla olemassa. Mutta raskaana arvoituksena lepäsi yhäti maan päällä kysymys, miten voisi mies olla sekä iloinen että hyvä. Helpoimmaksi asiaksi ja kumminkin vaikeimmaksi sanoi hän sitä arvoitusta. Sitä ennen eivät he olleet taitaneet ratkaista sitä. Nyt hän sanoi uskovansa heidän oppineen sen, oppineen tänä ilon ja hädän, tänä onnen ja murheen vuonna.
* * * * *
Oi, te hyvät herrat ja kavaljeerit, minutkin valtaa eron katkeruus tällä hetkellä! Tämä on viimeinen yö, jonka olemme yhdessä valvoneet. Iloisia nauruja en enää saa kuulla enkä hilpeitä lauluja. Teitä ja kaikista Lövenin rantain iloisista ihmisistä täytyy minun nyt erota.
Te rakkaat vanhukset! Muinaisina aikoina te annoitte minulle hyviä lahjoja. Suuressa yksinäisyydessä eläjälle te toitte ensimmäisen tiedon elämän rikkaista vaihteluista. Valtavia Ragnarökin[11] sotia minä näin teidän taistelevan lapsuudenunelmieni järven rannoilla. Mutta mitä olen minä antanut teille?
Kenties ilahduttaa teitä kumminkin, että teidän nimenne taas kaikuvat noiden rakkaiden kartanoiden nimien yhteydessä? Laskeutukoon kaikki loisto, joka elämäänne ympäröi, jälleen noille maille, joilla olette eläneet! Vielä on pystyssä Borg, vielä on Björne, vielä Ekeby lepää Lövenin rannalla — ihanana, kosken ja järven, puiston ja hymyilevän metsäniityn ympäröimänä, — ja kun seisoo siellä leveillä parvekkeilla, leijailevat tarut ympärillä kuin kesän mehiläiset.
Mutta puheen tullen mehiläisistä, sallikaa minun kertoa teille vielä yksi vanha juttu. Tuo pikku Ruster, joka kävi rummunlyöjänä Ruotsin armeijan eturinnassa, kun se vuonna 1813 samosi Saksan sydämeen, ei sittemmin kyllästynyt koskaan kertomasta juttuja noista ihmeellisistä etelänmaista. Ihmiset siellä olivat pitkiä kuin kirkontornit, pääskyset suuria kuin kotkat, mehiläiset kuin hanhet.
"No entä sitten mehiläispesät?"
"Ne olivat kuin meidän tavalliset mehiläispesät."