"Minulla oli onnettareni ja minä ajoin hänet luotani. Itse ajoin hänet luotani. Miksi en häntä pitänyt?"
Oi Gösta Berling, vahvin ja heikoin ihmisistä!
Viides luku
LA CACHUCHA
Sotaratsu, sotaratsu! Sinä vanha, joka nyt seisot lieassa pellolla, muistatko nuoruuttasi?
Muistatko taistelun päiviä, sinä urhokas? Sinä porhalsit kuin siipien kantamana, sinun harjasi hulmusi ylläsi kuin liehuvat liekit, sinun mustilla ryntäilläsi loisti verivihma sakean vaahdon seassa. Kultasiloissa komeillen nelistit sinä, ja maa jyrisi sinun allasi. Sinä vapisit riemusta, sinä urhokas. Ah, miten sinä olit kaunis!
On harmaa hämäränhetki kavaljeerirakennuksessa. Suuressa huoneessa ovat kavaljeerien punaisiksi maalatut kirstut pitkin seiniä, ja heidän pyhävaatteensa riippuvat koukuissa nurkassa. Avonaisen takan tulihohde leikkii valkoisiksi rapatuilla seinillä ja keltaruutuisilla uutimilla, jotka verhoavat seinien sänkykaappeja. Kavaljeerien puoli ei ole mikään kuninkaallinen kammio, ei mikään seralji pehmeine divaaneineen ja hyllyvine tyynyineen.
Mutta siellä kaikuu Lilliecronan viulu. La cachuchaa hän soittaa hämärissä. Yhä uudestaan ja uudestaan hän soittaa sitä.
Leikatkaa kielet poikki, murtakaa käyrä! Miksi hän soittaa tätä kirottua tanssia? Miksi hän soittaa sitä, kun Örneclou, vänrikki, juuri makaa sairaana, niin ankarissa luuvalon tuskissa, ettei voi sängyssä liikahtaa? Ei, temmatkaa viulu häneltä ja lyökää seinään, jos hän ei tahdo lopettaa!
La cachucha, onko se meitä varten, mestari? Onko sitä tanssittava kavaljeerien rakennuksen heiluvilla lattiapalkeilla, ahtaiden seinien, savusta nokeutuneiden ja liasta lihavien sisällä, tämän matalan katon alla? Voi sinua, mitä soitat!