Hänen läsnäolonsa sytytti tulen puheeseen, elämän viiniin. Hänen hehkuva sielunsa sai viulunkäyrät vauhtiin, ja tanssi leijui suloisimmasti pyörryttäen palkeilla, joita hänen kaita jalkansa kosketteli. Hän loisti kuvaelmissa, hän painoi neronsa leiman huvinäytelmiin, hänen armaat huulensa…
Ah hiljaa, ei se ollut hänen vikansa, ihan totta, se ei ollut hänen tarkoituksensa! Parveke vain, kuunvalo se oli; oli syy pitsihunnun, ritaripuvun, laulun! Nuoret ihmisraukat olivat syyttömät.
Kaikki tuo, joka saattoi niin suuriin onnettomuuksiin, oli kumminkin valmistettu aivan hyvässä tarkoituksessa. Julius-patruuna, joka osasi kaikkea, oli järjestänyt kuvaelman, yksinomaan sitä varten, että Marianne saisi säteillä täydessä loistossaan.
Teatterissa, joka oli varustettu Ekebyn suureen saliin, istui sata vierasta ja he näkivät näyttämöllä keltaisen kuun ilkkuvan Espanjan tummalla yötaivaalla. Muudan Don Juan tuli hiipiellen Sevillan katua ja pysähtyi muratin verhoaman balkongin alle. Hän oli munkin valepuvussa, kumminkin voi huomata kirjatun kalvosimen pistävän esiin hihasta ja kirkkaan miekankärjen kaavun alta.
Valepukuinen korotti äänensä laulaen:
"Suut' immelle en anna, en! Ja rypälmaljain kiihtäväin en laitaan huulta vie. Ja poski hieno, tulehen min sytytin ma silmilläin, ja katseet hellät: sydäntäin ei koskeneet ne lie.
"Äl' astu, kauneus kulmilla, señora, luo tään kalterin! Sua kammon, kartan vain! Kas, kuljen munkin kaavussa. Madonna ainut armahin on mulle, lohdun huolissain saan vesiruukustain."
Kun hän vaikeni, astui Marianne parvekkeelle mustaan samettiin ja pitsihuntuun puettuna. Hän kumartui kalterin yli ja lauloi hitaasti ja ivaten:
"Miks' viivyt sitten, hurskas mies,
kesk'yöllä alla kalterin?
Kai eestäin rukoilet?"
Ja yht'äkkiä lämpöisesti ja vilkkaasti: