Ekebyn saleissa vilisee suloisimmat teidän suloisesta joukostanne. Siellä on tuo nuori kreivitär Dohna, räiskyvän iloinen ja leikin- ja tanssinhaluinen, kuten kaksikymmenvuotias ainakin, siellä ovat Munkerudin laamannin kauniit tyttäret ja Bergan iloiset neidot, siellä on Anna Stjärnhök tuhat kertaa entistä kauniimpana tuossa lempeässä raskasmielisyydessään, joka on hänen mielessään vallinnut siitä yöstä lähtien, jolloin sudet häntä ajoivat; siellä on vielä monta muuta, jotka eivät ole unhoon joutuneet, mutta joutuvat kerran, ja siellä on myös kaunis Marianne Sinclaire.
Hän, tuo maineikas, joka oli loistanut kuninkaan hovissa, paistanut kreivin linnassa, hän, kauneuden kuningatar, joka oli matkannut ympäri maata ja saanut kaikkialla ihailua, hän, joka sytytti lemmenliekin, missä vain näyttäytyi, hän oli suvainnut tulla kavaljeerien juhlaan.
Korkealla säteili siihen aikaan Vermlannin kunnia, monen ylpeän nimen kantamana. Paljosta voivat tuon kauniin maan iloiset lapset kerskua, mutta kun he mainitsivat mainioitaan, silloin he eivät koskaan unohtaneet mainita Marianne Sinclairea.
Hänen voittojensa tarut täyttivät maan.
Puhuttiin kreivinkruunuista, jotka olivat väikkyneet hänen päänsä päällä, miljoonista, joita oli laskettu hänen jalkoihinsa, sotilasmiekoista ja runoilijain seppeleistä, joiden loisto oli kutsunut häntä.
Eikä hän ollut ainoastaan kaunis. Hän oli nerokas ja oppinut. Ajan parhaat miehet iloitsivat, jos heillä oli kunnia keskustella hänen kanssaan. Hän ei itse runoillut, mutta monta hänen aihettaan, jotka hän oli sulkenut runoilevien ystäviensä sieluun, eli ja ilmeni laulujen sanoissa.
Vermlannissa, karhujen maassa, hän oleskeli harvoin. Hänen elämänsä kului alinomaisilla matkoilla. Hänen isänsä, rikas Melchior Sinclaire, pysyi vaimonsa kanssa talossaan Björnessä ja antoi Mariannen matkustella ja olla ylhäisten ystäväin luona suurissa kaupungeissa tai komeissa herraskartanoissa. Isän ilona oli kertoella rahasummista, joita tytär tuhlasi, ja vanhukset elivät onnellisina Mariannen elämän loisteessa.
Hänen elämänsä oli huvien ja ihailun nautintaa. Ilma hänen ympärillään oli rakkautta, rakkaus oli hänen lamppunsa ja lyhtynsä, rakkaus hänen jokapäiväinen leipänsä.
Usein hän oli itse rakastanut, usein, usein, mutta koskaan ei ollut ilotuli liekehtinyt niin kauan, että siinä olisi voitu takoa ne kahleet, jotka sitovat koko iäksi.
"Minä odotan häntä, sitä vahvaa ryntääjää", oli hänen tapanaan sanoa rakkaudesta. "Tähän asti ei hän ole kiivennyt vallien yli eikä uinut juoksuhautojen poikki. Kesynä hän on tullut, ilman villiä silmäystä ja sydämen hulluutta. Minä odotan sitä valtavaa, joka vie minut pois itsestäni. Niin vahvana tahtoisin tietää rakkauden itsessäni, että minun täytyy vavista sen edessä; nyt tunnen vain rakkauden, jolle minun viisauteni hymyilee."