Hänen sydäntään kirveli Mariannen silmäys, ikäänkuin sitä olisi haavoittanut kylmä teräs. Hän ymmärsi kyllä Mariannen sanojen tarkoituksen.
Häpeä oli rakastaa häntä, häpeä olla hänen rakastamansa, häpeä kuolemaakin pahempi.
Hän ei koskaan tanssisi enää, hän ei tahdo nähdä heitä enää, noita kauniita naisia.
Hän tiesi sen kyllä. Nuo kauniit silmät, nuo punaiset posket, eivät hehkuneet hänelle. Hänelle eivät väikkyneet nuo kapeat jalat, ei soinut tuo matala nauru.
Niin, tanssia Göstan kanssa, haaveksia hänen kanssaan he osasivat, mutta kukaan ei heistä todella tahtonut tulla hänen omakseen.
Runoilija läksi tupakkahuoneisiin vanhojen herrojen luo ja istuutui pelipöytään. Hän sattui istahtamaan samaan pöytään, jossa valtava Björnen herra pelasi nakkia, pitäen vaihteeksi Puolan pankkia ja kooten suuren röykkiön kuusimarkkaisia ja kaksitoistakillinkisiä eteensä.
Peli sujui jo kiivaasti. Nyt lisäsi Gösta vielä vauhtia siihen. Vihreät pankkisetelit vedettiin esiin, ja yhä kasvoi rahakeko valtavan Melchior Sinclairen eteen.
Mutta myös Göstan eteen keräytyi sekä lantteja että seteleitä, ja pian hän oli ainoa, joka piti puolensa Björnen suurta tehtaanpatruunaa vastaan. Pian vaelsi tuo suuri raharöykkiökin Melchior Sinclairelta Gösta Berlingille.
"Gösta, poikaseni", huusi tehtaanpatruuna nauraen, pelattuaan pois kaikki rahat lompakostaan ja kukkarostaan. "Mitenkäs tässä nyt pullistellaan? Minä olen pankki, enkä minä pelaa koskaan lainarahoilla, sen olen muorille luvannut."
Hän keksi kumminkin keinon. Hän pelasi kellonsa ja majavaturkkinsa ja aikoi juuri panna hevosensa ja rekensä menemään, kun Sintram hillitsi häntä.