"Pane jotakin jolla voittaa", neuvoi häntä Forsin ilkeä tehtaanpatruuna. "Pane jotakin, joka kääntää huonon onnen!"
"Hitto tietäköön, mitä minä keksisin!"
"Pelaa punaisimmasta sydänverestäsi, veli Melchior, pelaa tyttärestäsi!"
"Sitä voi patruuna huoletta yrittää", sanoi Gösta nauraen. "Sitä voittoa en minä koskaan saa kattoni alle."
Mahtava Melchiorkaan ei voinut olla nauramatta. Hän ei juuri suvainnut Mariannen nimeä mainittavan pelipöydässä, mutta tämä oli niin hiiden hullua, ettei hän voinut suuttua. Pelata Marianne Göstalle, hm, sen hän nyt huoletta uskaltaa.
"Sanalla sanoen siis", selitti hän, "että jos sinä saat hänen suostumuksensa, Gösta, niin minä asetan avioliittosiunaukseni tälle kortille."
Gösta pani koko voittonsa, ja peli alkoi. Hän voitti, ja tehtaanpatruuna Sinclaire lakkasi pelaamasta. Hän ei voinut mitään huonolle onnelleen, sen hän huomasi.
Yö kului, puoliyö oli mennyt. Kauniiden naisten posket alkoivat kalveta, kiharat oikenivat, volangit olivat rutistuneet. Vanhat rouvat nousivat sohvien nurkista ja sanoivat, että koska nyt oli juhlittu jo kaksitoista tuntia, niin oli kai aika jo hankkiutua kotiin.
Ja kauniit juhlat olivat loppumaisillaan, mutta silloin tempasi itse Lilliecrona viulun ja soitti viimeisen polkan. Hevoset seisoivat portaiden edessä, vanhat rouvat pukeutuivat turkkeihin ja bahytteihin, vanhat herrat kietoivat matkavyöt ympärilleen ja panivat päällyskengät kiinni.
Mutta nuoret eivät voineet riistäytyä tanssista. Siellä tanssittiin päällysvaatteissa, siellä tanssittiin neljän miehen polkkaa, pyöröpolkkaa ja piiripolkkaa, hurjaa tanssinmenoa se oli. Heti kun kavaljeeri jätti naisen, tuli toinen ja kiidätti hänet mukaansa.