Ja myös surun painama Gösta Berling joutui samaan pyörteeseen. Hän tahtoi haihduttaa tanssilla surunsa ja nöyryytyksensä, hän tahtoi taaskin saada vereensä huimaavaa elonintoa, hän tahtoi iloita, hän kuten muutkin. Ja hän tanssi niin että huoneen seinät kieppuivat ja hänen ajatuksensa vilisivät.
Kas, minkä naisen hän oli kiepannut keskeltä joukkoa? Hän oli kevyt ja norja, ja Gösta tunsi, että tulivirrat tuiskivat hänen ja neitosen välillä. Ah, Marianne!
Göstan tanssittaessa Mariannea istui Sintram jo reessä pihalla, ja hänen vieressään seisoi Melchior Sinclaire.
Suuri tehtaanpatruuna oli kärsimätön, kun hänen täytyi odottaa Mariannea. Hän poljeskeli lumessa suurilla päällyskengillään ja huiski käsiään, sillä oli pureva pakkanen.
"Sinun ei kai olisi pitänyt pelata Mariannea Göstalle, kuules
Sinclaire", sanoi Sintram.
"Mltäh?"
Sintram selvitteli ohjakset ja kohotti piiskansa, ennen kuin vastasi:
"Tuo suuteleminen ei ollut kuvaelmaa."
Mahtava tehtaanpatruuna kohotti kätensä murhantekoon, mutta Sintram oli jo kadonnut. Hän ajoi pois, pieksi hevostaan hurjaan kiitoon, uskaltamatta katsoa taaksensa, sillä Melchior Sinclairella oli raskas käsi ja lyhyt kärsivällisyys.
Björnen tehtaanpatruuna meni nyt tanssisaliin hakemaan tytärtään ja näki, miten Gösta ja Marianne tanssivat.