Hurjalta ja huimalta näytti viimeinen polkka. Toiset parit olivat kalpeita, toiset tulipunaisia, tomu pöllysi salissa kuin savu, vahakynttilät hehkuivat jalkoihin saakka palaneina, ja keskellä koko hirmunkauheaa hävitystä he kiitivät, Gösta ja Marianne, kuninkaallisina väsymättömässä voimassaan ja virheettömässä kauneudessaan, onnellisina saadessaan antautua noihin ihaniin liikkeisiin.
Melchior Sinclaire katseli hetkisen heitä; mutta sitten hän meni pois ja antoi Mariannen tanssia. Hän paukautti oven kovasti kiinni, tömisti kamalasti portailla ja istuutui muitta mutkitta rekeensä, jossa hänen vaimonsa jo odotti, ja ajoi kotiin.
Kun Marianne lakkasi tanssimasta ja tiedusteli vanhempiaan, he olivat jo menneet.
Kun hän sai varman tiedon siitä, ei hän kuitenkaan ilmaissut hämmästystään. Hän pukeutui hiljaa ja meni pihalle. Pukuhuoneessa olevat naiset luulivat, että hän lähti omalla hevosella.
Mutta hän kiiruhti ohuissa silkkikengissä tietä pitkin, puhumatta kellekään hädästään. Pimeässä ei kukaan tuntenut häntä, kun hän kulki tien laitaa, kukaan ei voinut aavistaa, että tämä myöhäinen vaeltaja, jonka täytyi väistyä kinoksiin kiitävien rekien tieltä, oli kaunis Marianne.
Kun hän saattoi huoleti kulkea keskellä tietä, hän alkoi juosta. Hän juoksi niin kauan kuin jaksoi, sitten hän käveli, sitten hän taas juoksi. Ilkeä, vaivaava tuska ajoi häntä.
Ekebystä Björneen ei mitenkään ole pitempää matkaa kuin neljännespeninkulma. Marianne tuli pian kotipihoille, mutta hän luuli melkein harhautuneensa vieraaseen taloon. Kun hän saapui pihalle, oli kaikki ovet suljettu, kaikki tulet sammutettu — hän ihmetteli, eivätkö hänen vanhempansa olleet vielä tulleet.
Hän meni ja löi pari kertaa lujasti pääoveen. Hän tarttui ovenripaan ja jyskytti niin, että koko kartano kaikui. Kukaan ei tullut avaamaan, mutta kun hän aikoi hellittää raudasta, johon oli paljain käsin tarttunut, repeytyi rautaan jäätynyt nahka kädestä.
Suuri tehtaanpatruuna Melchior Sinclaire oli matkannut kotiinsa sulkeakseen Björnen ukset ainoalta lapseltaan.
Hän oli juovuksissa liiasta juonnista, hurjana vihasta. Hän vihasi tytärtään siksi, että Marianne piti Gösta Berlingistä. Nyt hän telkesi palvelijat keittiöön ja vaimon makuukamariin. Kalliisti hän vannoi heille, että hän lyö lusuksi sen, joka koettaa päästää Mariannea sisään. He tiesivät kyllä, että hän pitäisi sanansa.