Eikö isä jo ollut koetellut häntä kylliksi? Eivätkö he pian avaisi?
"Isä, isä!" huusi hän, "päästä minut sisään! Minua paleltaa, minä värisen. On kauheata täällä ulkona!"
"Äiti, äiti, sinä, joka olet astunut niin monta askelta palvellaksesi minua! Sinä, joka olet valvonut niin monta yötä minun tähteni, miksi sinä nukut nyt? Äiti, äiti, valvo vielä tämä ainoa yö, ja minä en koskaan enää tuota sinulle surua!"
Hän huutaa ja vaipuu sitten henkeään pidättäen hiljaisuuteen kuullakseen vastauksen. Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei totellut häntä, kukaan ei vastannut.
Silloin hän vääntää käsiään tuskasta, mutta hänen silmässään ei ole ainoatakaan kyyneltä.
Tuo pitkä, tumma rakennus suljettuine ovineen ja valottomine ikkunoineen oli kamalan liikkumaton yön keskellä. Mitä tulee hänestä nyt, kodittomasta? Häpeään leimattu ja häväisty hän oli nyt ja on oleva niin kauan kuin taivaan kupu kaareutuu hänen yllään. Ja itse hänen isänsä painoi tulisen poltinraudan hänen olkapäähänsä.
"Isä", huutaa hän vielä kerran, "mitä tulee minusta? Ihmiset uskovat kaikkea pahaa minusta."
Hän itki tuskissaan, hänen ruumiinsa oli kylmän kangistama.
Voi, että moinenkin surkeus saattaa langeta sen osaksi, joka äsken seisoi niin korkealla! Että niin helposti voi sortua kurjuuden kuiluun! Älkäämme huolehtiko elämästä! Kuka purjehtii varmalla aluksella? Ympärillämme kuohuu suru kaikkialla kuin aaltoava meri, katso, aallot nuolevat nälkäisinä laivojen sivuja, katso, ne hyökkäävät aina kannelle. Oi, ei ole varmaa paikkaa, ei varmaa pohjaa, turvallista alusta, niin pitkälle kuin silmä kantaa, ainoastaan tuntematon taivas on surun valtameren yllä.
Mutta hiljaa! Vihdoin, vihdoinkin! Sieltä eteisestä kuuluu hiljaisia askeleita.