"Onko se äiti?" kysyi Marianne.
"On, lapsi."
"Saanko nyt tulla sisään?"
"Isä ei laske sinua sisään."
"Minä olen juossut kinoksissa ohuissa kengissä Ekebystä tänne asti. Minä olen seisonut tässä tunnin ja jyskyttänyt ja huutanut. Minä palellun kuoliaaksi täällä. Miksi te lähditte ottamatta minua mukaan?"
"Lapsi, lapseni, miksi sinä suutelit Gösta Berlingiä?"
"Mutta sano nyt isälle, etten minä silti hänestä pidä. Se oli leikkiä.
Luuleeko hän, että minä tahdon Göstan?"
"Mene rättärin luo, Marianne, ja pyydä sieltä yösijaa. Isä on juovuksissa. Isää ei saa järkiinsä. Hän on pitänyt minua teljettynä yläkerrassa. Minä hiivin ulos, kun luulin hänen nukkuneen. Hän tappaa sinut, jos tulet sisään."
"Äiti, äiti, täytyykö minun mennä vieraiden luo, kun minulla on koti? Onko äiti yhtä kova kuin isä? Miten voi äiti antaa sulkea minut taivasalle? Minä laskeudun hankeen pitkälleni, jollei äiti päästä minua sisään."
Silloin laski Mariannen äiti kätensä lukolle avatakseen, mutta samassa kuului raskaita askeleita yläkerran rappusissa, ja karkea ääni huusi häntä.