Sitten tuntee Gösta, miten kaksi kättä hiljaa kohoaa hänen kaulaansa heikkoon voimattomaan puristukseen.
Tuskin ollenkaan Gösta sitä tunsi, mutta Marianne luuli päästäneensä ahtaalle kiedotun intohimonsa purkautumaan ilmi tukahduttavassa syleilyssä.
Mutta kun Beerencreutz tämän näki, hän antoi hevosen juosta tutulla tiellä mielensä mukaan. Hän kohotti katseensa ja tähysteli yksinomaan ja lakkaamatta Otavaa.
Seitsemäs luku
VANHAT AJONEUVOT
Ystävät, ihmistenlapset! Jos sattuisi niin, että istuen tai loikoen luette tätä yöllä, kuten minä sitä nyt hiljaisuuden hetkinä kirjoitan, niin älkääpä huokaisko tässä helpotuksesta ajatellen, että nyt saavat hyvät herrat ja Ekebyn kavaljeerit vetää rauhassa unta tuotuaan Mariannen sinne ja hankittuaan hänelle hyvän vuoteen, joka oli parhaassa vierashuoneessa suuren salin takana.
Maata he menivät ja nukahtivat myös, mutta ei ollut heidän osansa nukkua kaikessa rauhassa aina puoleenpäivään, kuten ehkä minun ja teidän olisi, rakkaat lukijat, jos olisimme valvoneet kello neljään aamulla ja jäseniämme väsymys pakottaisi.
Älkäämme unohtako, että siihen aikaan vanha majurinrouva kiersi kerjuupussi selässä ja ryhmysauva kädessä maita mantereita ja ettei hän suinkaan, kun alkoi tehdä jotakin tärkeää, kursaillut ja ottanut huomioon väsyneen syntisen mukavuutta. Ja kahta vähemmin nyt, kun hän oli päättänyt tänä yönä ajaa kavaljeerit Ekebystä tiehensä.
Mennyt oli se aika, jolloin hän vallitsi loistossaan ja komeudessaan Ekebytä ja kylvi iloa maille niinkuin Jumala tähtiä taivaalle. Ja sillä aikaa kun hän vaelsi koditonna pitkin maita, oli suuren kartanon mahti ja kunnia jätetty kavaljeerien käsiin, heidän hoidettavakseen niinkuin tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin kevätaurinko vaalii kinosta.
Joskus lähtivät kavaljeerit huviajoon, kuusin, kahdeksin miehin, samalla pitkällä reellä ja kaksivaljakolla, kirkkokulkusin ja punotuin ohjin. Jos he silloin tapasivat majurinrouvan, joka kulki kerjuulla, he eivät luoneet edes silmiään maahan.