Nyrkkejään heristi tuo meluava joukko hänelle. Ja rajulla reenkiepauksella pakotettiin hänet tiepuoleen kinokseen, ja majuri Fuchs, karhuntappaja, muisti aina kolmasti sylkäistä, tehdäkseen tehottomaksi pahan, jota akan vastaantulo ennusti.
He eivät säälineet häntä. Ilkeä hän oli heistä kuin noita, tuo tientaivaltaja. Jos onnettomuus olisi häntä kohdannut, he eivät olisi surreet enemmän kuin ampuja, joka pääsiäisaattona laukaistuaan susihauleilla panostetun pyssynsä olisi murehtinut panoksen osuttua lentävään noita-akkaan.
Autuutensa vuoksi he vainosivat, nuo kavaljeeripoloiset, majurinrouvaa. Usein ovat ihmiset olleet julmia ja kiduttaneet toisiaan kovasti, kun ovat itse vavisseet sielujensa kohtalon tähden.
Kun kavaljeerit yömyöhällä hoippuivat juomapöydistä ikkunoiden luo katsomaan, oliko yö tyyni ja tähtikirkas, he huomasivat usein tumman varjon, joka hiipi pihan yli, ja he arvasivat, että majurinrouva se oli tullut katsomaan rakasta kotiaan; mutta silloin täristi kavaljeerien rakennusta noiden vanhojen syntipukkien pilkkanauru, ja rouvalle tähdättyjä kokkapuheita sinkosi satamalla avatuista ikkunoista.
Todellakin — tunnottomuus ja uhkamieli alkoi vallata noiden köyhäin seikkailijain sydämet. Vihan oli heihin istuttanut Sintram. Ei olisi heidän sielunsa ollut suuremmassa vaarassa silloin, kun majurinrouva olisi hallinnut Ekebytä, kuin nyt. Lukuisammat kuolevat paossa kuin tappelussa.
Majurinrouva ei ollut juuri vihainen näille kavaljeereille.
Jos valta olisi ollut hänen käsissään, hän olisi kurittanut heitä vitsalla kuin vallattomia poikia ja suonut sitten taas heille armonsa ja hellyytensä.
Mutta nyt hän oli huolissaan rakkaasta kartanostaan, joka oli heitetty kavaljeerien käsiin hoidettavaksi niinkuin sudet vaalivat lampaita, niinkuin kurjet hoitavat kevätkylvöä.
On monta, joita on vaivannut sama suru. Ei ollut hän ainoa, joka on nähnyt hävityksen riehuvan rakkaassa kodissaan ja tietää miltä tuntuu, kun hyvinhoidettu talo rappeutuu. He ovat nähneet lapsuudenkotinsa silmäilevän heihin haavoittuneen eläimen lailla. Monet tuntevat itsensä pahantekijöiksi nähdessään kotipuiden naavaisina kuivettuvan ja hiekkakäytävien peittyvän ruohoturpeihin. He tahtoisivat heittäytyä polvilleen noille pelloille, jotka muinoin upeilivat runsain sadoin, ja rukoilla, etteivät ne syyttäisi heitä häpeästä, joka niitä peittää. Ja he kääntävät kasvonsa pois vanhoista hevosraukoista; katselkoon rohkeampi niitä silmiin! Eivätkä he tohdi seistä veräjällä ja katsella karjan paluuta laitumelta. Ei ole paikkaa maan päällä niin inhaa käydä kuin rappeutunut koti.
Oi, minä pyydän kaikkia teitä, jotka hoitelette peltoja ja niittyjä ja puistoja ja suloisia, riemua tuottavia kukkatarhoja, hoidelkaa niitä hyvin! Hoidelkaa niitä rakkaudella, työllä! Ei ole hyvä, että luonto suree ihmisen vuoksi.