Seppämestarin raskas moukari jyskää pääoveen, mutta kavaljeerit makaavat.
Kovaksi puristettu lumipallo särkee ruudun ja lentää huoneeseen, pompaten sänkyjen uutimiin, mutta kavaljeerit makaavat.
He näkevät unta, että kaunis tyttö nakkaa nenäliinan heitä vasten, he uneksivat, että applodit paukkuvat lasketun esiripun toisella puolen, he uneksivat raikkaasta naurusta ja keskiyön juhlain huimaavasta hälinästä.
Tykinlaukaus heidän korvansa juuressa, merellinen jääkylmää vettä olisi tarvittu heitä herättämään.
He olivat kumarrelleet, tanssineet, soittaneet, telmineet ja laulaneet. He ovat viinin raskauttamia, heidän voimansa ovat tyhjentyneet, he nukkuvat sikeästi kuin kuolon unta.
Tämä siunattu uni se heidät pelastaa.
Väki alkaa pelätä, että tuossa levollisuudessa piilee vaara. Mitä, jos se merkitsee sitä, että kavaljeerit ovat jo kylällä noutamassa apua! Mitä, jos se merkitsee, että he seisovat valveilla sormi liipaisimella, väijyvät ikkunain tai ovien takana, valmiina kaatamaan heti jokaisen, ken sisään astuu!
Nämä miehet ovat ovelia, sotakuntoisia; jotakin tuo heidän hiljaisuutensa varmaan merkitsee. Kuinka voi luulotellakaan, että he antaisivat yllättää itsensä pesästään kuin karhu?
Väki karjuu tuon "tuli on irti" kerta toisensa jälkeen, mutta ei mikään auta.
Silloin, kun kaikki vapisevat, ottaa itse majurinrouva kirveen ja murtaa ulko-oven.