"Sitä ei rouva uskalla!"
"Ei uskalla! Eikö Ekeby ole minun? Oi sinua, lurjus! Luuletko sinä, etten muista, miten sinä olet sylkenyt nähdessäsi minut maantiellä? Luuletko, ettei mieleni äsken tehnyt pistää tulta nurkkaan ja polttaa teidät kaikki? Kohotitko kättäsi puolustaaksesi minua, kun minut ajettiin kotoani? Ei, vanno vain!"
Ja majurinrouva seisoo siinä niin pelottavana, joskin ehkä tekeytyy vihaisemmaksi kuin onkaan, ja hänen ympärillään seisoo niin monta miestä, kirveet olalla, että kavaljeerien täytyy vannoa välttääksensä tuhoa ja turmaa.
Sitten tuotattaa majurinrouva rakennuksesta alas heidän vaatteensa ja kirstunsa ja antaa päästää köysistä heidän kätensä. Sitten pistetään ohjakset heidän käteensä.
Mutta näihin on paljon aikaa kulunut, ja Marianne on jo ehtinyt Sjöhön.
Majuri ei ollut aamuntorkku herra, hän oli jo pukimissaan, kun Marianne tuli. Marianne tapasi hänet pihalla, majuri oli käynyt viemässä aamiaista karhuilleen.
Hän ei juuri vastannut Mariannen puheeseen. Hän meni vain karhujensa luo, pani niille kuonokopat, talutti ne pihalta ja kiiruhti Ekebyhyn.
Marianne seurasi häntä taempana. Hän oli tuupertua väsymyksestä, mutta sitten hän näki kirkkaan tulenloimon taivaalla ja oli kuolla pelästyksestä.
Millainen yö tämä oli! Mies lyö vaimoaan ja antaa lapsensa paleltua kuoliaaksi ovensa eteen. Aikoiko nainen nyt polttaa vihamiehensä, aikoiko iäkäs majuri nyt päästää karhut irralleen oman väkensä kimppuun?
Hän voitti väsymyksensä, kiiruhti majurin ohi ja kiiti hurjaa vauhtia
Ekebyhyn.