Jospa vain kysyttäisiin, millaiseksi metsänkuningas tahtoo muovaella maailmansa! Jospa ei vain yht'äkkiä kuulaparvi viuhuisi sisään risujen läpi ja iskeytyisi pintaan kuin ilkeät itikat.
Se kuulee yht'äkkiä huutoa, melua ja laukauksia. Se pudistaa unen jäsenistään ja vääntää risuja tieltä nähdäkseen, mitä siellä mylhytään. Onpa nyt työtä vanhalle tappelupukarille. Eipä näet kevät metelöi ja jyski pesän ovella, ei tuulikaan, joka viskoo kumoon kuusia ja pyörittelee tuiskulunta, ei; mutta kavaljeerit siellä ovat, Ekebyn kavaljeerit.
Metsänkuninkaan vanhoja tuttuja. Se muistaa kyllä yön, jolloin Fuchs ja Beerencreutz istuivat väijyksissä erään Nygårdin isännän navetassa, jonne sitä odotettiin vieraisille. He olivat juuri torkahtaneet viinapullonsa viereen, kun kontio komusi sisään turvekaton kautta; mutta he heräsivät, kun se nosteli surmattua lehmää pahnoista, ja karkasivat kimppuun pyssyin ja puukoin. Lehmän ne siltä ottivat ja toisen silmän, mutta henki herja säilyi.
Niin, totisesti ovat kavaljeerit jo sen vanhoja tuttuja. Metsänkuningas muistaa kyllä, miten ne yllättivät sen toisen kerran, kun se ja sen korkea kuningatar juuri olivat laskeutuneet talvivuoteelle, tänne Gurlita-kukkulan vanhaan kuningaslinnaan, ja poikaset olivat pesässä. Se muistaa kyllä, miten odottamatta he karkasivat kimppuun. Se itse pääsi kyllä matkoihinsa, lyöden tieltä kaikki, mikä esteeksi sattui, mutta ontua sen täytyy kaiken ikänsä laukauksen tähden, joka osui sen reiteen, ja kun se yöllä palasi kuninkaalliseen linnaan, oli lumi punainen sen korkean puolison verestä, ja kuninkaalliset lapset oli viety tasangolle kasvatettaviksi ihmisten palvelijoiksi ja ystäviksi.
Niin, nyt tärisee maa, nyt tutisee kinos, joka kattaa pesää, ja nyt törmää ulos tuo suuri karhu, tuo vanha kavaljeerien vihamies. Pidä varasi, Fuchs, vanha karhuntappaja, pidä varasi, Beerencreutz, eversti ja kukunpelaaja, pidä varasi, Gösta Berling, sadan seikkailun sankari!
Voi runoilijoita, voi haaveilijoita, voi lemmenritareita! Siinä seisoo nyt Gösta Berling sormi liipaisimella, ja karhu tulee suoraan häntä kohti. Miksi hän ei ammu, mitä hän ajattelee?
Miksi hän ei pamauta luotia heti leveään lapaan; hän seisoo parhaalla paikalla pamauttaakseen. Toiset eivät voi ampua juuri sopivalla silmänräpäyksellä. Luuleeko hän, että hänen on seisottava paraatia metsän majesteetin edessä!
Gösta Berling on tietysti seisoallaan uneksinut kauniista Mariannesta, joka näinä päivinä on maannut Ekebyssä kovasti sairaana: hän kylmettyi tuona yönä, jolloin nukkui hangella.
Hän ajattelee Mariannea, joka hänkin on maanpiirin yllä lepäävän kirouksen uhri, ja Göstaa pöyristyttää ajatus, että hänkin on lähtenyt tänne vainoamaan ja tappamaan.
Ja tuossa tulee suuri karhu suoraan häntä kohti, toinen silmä sokeana kavaljeerin puukon iskusta, yksi jalka ontuvana kavaljeerin pyssynkuulasta, äreänä ja pörröisenä, yksinäisenä siitä lähtien, kun he tappoivat sen puolison ja ryöstivät sen lapset. Ja Gösta näkee sen sellaisena kuin se on: surkeana, vainottuna eläinraukkana, jolta hän ei tahdo riistää henkeä, ainoata, mitä sillä vielä on ihmisten vietyä siltä kaiken muun.