"Arvoisa isä", sanoi tuo ilkeä vihollinen, "minä olen maanviljelijä ja maanviljelijän poika. Auringon noustessa minä nousen, enkä unohda milloinkaan aamurukoustani lukea, sitten työskentelen koko päivän ulkona pellolla. Ravintonani on leipä ja maito ja kun ystävieni kanssa iloita tahdon, virvoitan minä heitä hunajalla ja hedelmillä. Minä olen ijäkkäitten vanhempieni ainoa turva. Ei minulla ole vaimoa, enkä minä ikävöi naisia. Ahkerasti minä käyn kirkossa ja joka kymmenyksen annan minä pois. Arvoisa isä, sinä olet kuullut minun rippini. Tahdotko nyt antaa minulle synninpäästön?"
"Poikani", sanoi munkki, "sinä olet hurskain mies, jonka tunnen. Minä annan mielelläni sinulle synninpäästön. Anna minun vaan ensiksi kertoa sinulle, mitä vähän aikaa sitten tapahtui näillä seuduin. Se ilahduttaa mieltäsi, sillä kerron sinulle monesta hyvästä työstä, ja kuitenkin voit sanoa itsellesi, että ne, jotka ovat niitä tehneet, olivat vaivaisia syntisiä sinuun verraten."
"Isä, sinä viettelet minua ylpeyteen", sanoi kiusaaja.
"Jumala minua niin suuresta synnistä varjelkoon", sanoi munkki, "kun olet kuullut kertomukseni, ajattelet toisin."
Ja hän kertoi: Ylpeä ritari, joka omistaa tuon suuren vuorilinnan toisella puolen virran, päätti eräänä päivänä naittaa tyttärensä rikkaalle ja mahtavalle miehelle, joka tyttöä rakasti. Mutta siitä oli tyttö onneton, sillä hän oli jo luvannut sydämmensä toiselle.
Niin kirjoitti tyttö kirjeen sydämmensä rakastetulle ja kertoi hänelle, mitenkä isänsä pakotti hänet menemään toiselle. "Senvuoksi lähetän sinulle monet tuhannet tervehdykset", kirjoitti tyttö hänelle, "ja pyydän sinua, ett'et tee itsellesi vahinkoa minun tähteni, sillä minä olen sinulle uskollinen sydämmessäni."
Mutta ritari, tytön isä, otti kirjeen sananviejältä ja hävitti sen petollisesti.
Niin koitti neitsyen hääpäivä ja hän tervehti sitä monin kyynelin. Mutta kirkossa hän ei itkenyt, vaan jäi suru hänen kasvoihinsa ja kivetti ne. Ja kaikki ihmiset kirkossa itkivät hänen tähtensä.
Ritari, hänen isänsä, näki myöskin, että suru oli kivettänyt hänen tyttärensä kasvot. Silloin kauhistui hän tekoansa. Ja kun he palasivat kotiin kirkosta, kutsui hän tyttärensä salakammioonsa ja sanoi: "Rakkaani, minä olen tehnyt sinulle vääryyttä." Ja vaikka hän oli ylpeä mies, lankesi hän polvilleen tyttärensä eteen ja tunnusti, että hän oli alhaisen työn tehnyt ottaessaan hänen kirjeensä. Sillä hän oli pelännyt, että tytön rakastettu tulisi ratsastaen urhoinensa ja veisi morsiamen pois väkivallalla, jos hän saisi häistä tiedon.
Tytär vastasi hänelle: "Se olkoon sinulle lohdutukseksi, ett'et tiedä, minkä tuskan olet minulle tuottanut." Ja hän lähti morsiusluhdin parvekkeelle.