Ei ollut siinä kylliksi, että hänen paha aikomuksensa ei toteutunut, vaan Jumalan armosta se muuttui siunaukseksi. Sillä munkin kertomusta on sittemmin kauvan jälestäkin päin käytetty tutkimaan, mitä ihmisen sisässä piilee. Jos sitä oikein käyttää, on se kuin verkko kalastajan kädessä. Niinkuin sekin heitetään mereen ja nostaa sieltä kalat, niin on tämäkin laadittu heitettäväksi ihmissydämmeen vetämään synnit valoon, että ne voitettaisiin ja lannistettaisiin.
HAUTAKIRJOITUS.
Nykyään ei varmaankaan kukaan ihminen huomaa sitä pientä ristiä, joka seisoo yhdessä kulmassa Svartsjön hautausmaalla. Nykyään kulkee kirkkoväki sen ohitse, heittämättä silmäystäkään siihen. Ja eihän se ole ihmekään, ett'ei sitä kukaan huomaa. Se on niin matala, että apilat ja kissankellot ulottuvat sen puoliväliin ja heinä kasvaa sen ylitse. Eikä välitä kukaan lukea kirjoitusta, joka siinä on. Valkoiset kirjaimet onkin sade jo melkein kuluttanut pois, eikä näy johtuvan kenenkään mieleen koettaa tavailla niitä sanoiksi.
Mutta aina se ei ole ollut niin unhotettu. Pieni risti on aikoinaan herättänyt paljonkin ihmettelyä ja hämmästystä. Oli aika, jolloin ei kukaan astunut jalkaansa Svartsjön hautausmaalle, käymättä tuon ristin luona. Ja jos vielä tänä päivänä joku vanhemman ajan ihminen näkisi sen, niin näkisi hän samalla edessään kokonaisen elämäntarinan.
Hän näkisi edessään koko Svartsjön pitäjän, vaipuneena talvihorroksiin ja peittämänä tasaisen, valkean lumen, jota on puolentoista kyynärän syvältä. Lunta on niin paljon, että on melkein mahdotonta tuntea entisiä paikkoja siellä! Täytyy kulkea kompassin mukaan kuin merellä. Ei eroita rantoja järvestä, kantoinen kaskikin on yhtä tasaisena kuin maa, joka on sadat ruissadot kantanut. Mökkiläinen, joka asuu suurten kankaiden ja paljaiden vuorilouhikkojen vierellä, voi kuvailla hallitsevansa yhtä suuria raivattuja ja viljeltyjä maita kuin rikkain talollinen.
Tietkin ovat heittäneet turvalliset väylänsä harmaitten aitojen välillä, ja seikkailevat nyt poikki niittyjen ja yli jäätyneiden järvien. Jo pihamaillakin voi joutua pää pyörälle. Miten onkaan, niin sattuu huomaamaan, että tie kaivolle on poleksittu aivan ruusutarhan aidan ylitse.
Mutta missään ei ole niin vaikeata osata oikeaan kuin hautausmaalla. Ensiksikin on harmaakivinen aita, joka sen eroittaa pappilan maista, aivan lumen peitossa, niin että nyt on hautausmaa yhtenä niiden kanssa. Toiseksi on hautausmaa yhtä ainoaa suurta valkoista kenttää, ei pieninkään epätasaisuus lumivaipassa ilmaise kalmiston monia kumpuja ja mättäitä.
Useimmalla haudalla on pieni rautaristinsä, jossa riippuu pieni ohut sydän, joita tuulen asia on panna liikkeeseen. Nyt nekin ovat kaikki lumen peitossa. Nuo pienet rautasydämmet eivät enää voi helistellä haikeita säveliään surusta ja kaipauksesta.
Ihmiset, jotka ovat käyneet kaupungissa töissä, ovat tuoneet kotiin vainajillensa suruseppeleitä, joiden kukat ovat helmistä ja lehdet läkkipellistä, ja niitä kunnioitetaan niin, että ne säilytetään haudoilla lasilaatikoissa. Mutta nyt ovat nekin piilossa ja haudattuina lumen alle. Nyt ei se hauta, jolla on tuommoinen koriste, ole parempi kuin muutkaan.
Jokunen lumimarjapensas ja syreenipuu pilkistää lumen alta, mutta enimmät ovat piilossa. Nekin harvat oksat, jotka lumen alta näkyvät, ovat niin peloittavan yhdennäköisiä. Niistä ei ole paljoa oppaaksi sille, joka jotain hautausmaalta etsii. Vanhat vaimot, joiden on tapana sunnuntaisin tulla katselemaan rakkaittensa hautoja, eivät nyt pääse edemmäksi lumen tähden kuin palasen pääkäytävää. Siihen he jäävät seisomaan ja koettavat arvata, missä "hauta" voisi olla. Onkohan se tuon tahi tuon pensaan luona? Ja he alkavat ikävöidä lumensulamista. Tuntuu kuin olisivat kuolleet jääneet niin äärettömän kauvas heistä, kun he eivät enää voi nähdä paikkaa, mihin vainajat ovat mullatut.