Joku suuri kivi häämöittää lumesta. Vaan harvassa on niitäkin. Ja lumi nekin peittää, niin ett'ei voi eroittaa niitä toisistaan.
Yksi ainoa tie on avattu hautausmaalle. Se kulkee pääkäytävää pitkin paarihuoneelle. Kun joku on haudattava, kannetaan kirstu paarihuoneeseen, ja siellä pitää pappi ruumissaarnan ja toimittaa siunauksen. Ei tule kysymykseenkään, että ruumis laskettaisiin alas maahan, niin kauvan kun tätä talvea kestää. Ruumishuoneeseen sen täytyy jäädä siksi, kunnes Jumala lähettää suojailmat ja maahan taas päästään käsiksi kuokalla ja lapiolla.
Nyt tapahtuu talven juuri ollessa ankarimmillaan ja hautausmaahan pääsön ollessa aivan mahdottoman, että tehtaan isännän Sanderin lapsi kuolee Lerumin tehtaalla.
Lerum on suuri tehdas ja tehtaan isäntä on mahtava mies. Vasta äskettäin on hän saanut valmiiksi itselleen perhehaudan kirkkomaalla. Kyllä sen kaikki muistavat, vaikka se nyt on piilossa lumen alla. Sitä ympäröi reuna hakatusta kivestä ja paksu rautainen ketju; keskellä hautaa on harmaakivinen patsas, joka nimen kantaa. Ainoana sanana siinä on Sander, uurrettuna suurilla kirjaimilla, jotka loistavat yli koko hautausmaan.
Mutta nyt, kun lapsi on kuollut ja hautajaisista tulee puhe, sanoo tehtaan isäntä vaimolleen:
"Minä en tahdo, että se lapsi pannaan minun perhehautaani."
Aivan näkee heidät edessään. He ovat Lerumin ruokasalissa, ja herra istuu aamiaispöydässä, syö yksin niinkuin hänen on tapansa. Hänen vaimonsa, Ebba Sander, istuu keinutuolissa ikkunan ääressä, josta hänellä on näköala yli järven ja sen koivikkosaarien.
Hän on istunut ja itkenyt, mutta miehensä puhuessa käyvät hänen silmänsä äkkiä aivan kuiviksi. Koko tuo pieni vartalo kyyristyy kokoon pelosta, hän alkaa väristä kuin kovassa pakkasessa.
"Mitä sanot, mitä sanot?" kysyy hän. Ja hän puhuu niinkuin puhuu se, jota vilu puistattaa.
"Se on minulle vastenmielistä", sanoo herra. "Isä ja äiti lepäävät siellä ja kivessä on Sanderin nimi. Minä en tahdo, että tuo lapsi makaa siellä."