"Vai senkö sinä olet miettinyt", sanoo vaimo yhä väristen. "Kyllähän minä tiesin, että sinä vielä kerran kostaisit."
Mies heittää liinan luotaan, nousee pöydästä ja seisoo hartiakkaana ja kookkaana hänen edessään. Ei ole hänen tarkoituksensa saada tahtoansa hyväksytyksi monella sanalla. Mutta näkeehän hänestä jo tuossa seisoessaan, ett'ei hän ole päätöstään muuttava. Hän on yhtä ainoata raskasta, järkähtämätöntä itsepäisyyttä koko mies.
"En tahdo kostaa", sanoo hän, korottamatta ääntään. "Minä vaan en voi kärsiä sitä."
"Sinä puhut niinkuin olisi vaan kysymyksessä siirtää hänet sängystä toiseen", sanoi vaimo. "Onhan hän kuollut, hänelle lienee samantekevää, missä makaa. Mutta minä olen kadotettu ihminen."
"Minä olen ajatellut sitäkin", sanoo hän. "Mutta minä en voi."
Ne, jotka ovat olleet naimisissa monta vuotta, eivät tarvitse paljon sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Vaimo tietää jo, että on aivan turhaa koettaa taivuttaa häntä. "Miksi annoit minulle anteeksi?" sanoo hän ja vääntelee käsiään. "Miksi annoit minun jäädä Lerumiin vaimonasi olemaan ja lupasit antaa anteeksi?"
Mies tietää itsessään, ett'ei hän tahdo vahingoittaa vaimoaan. Hän ei voi sille mitään, ett'ei hän enää voi mitään enempää myönnytyksiä tehdä. "Sano naapureille, mitä haluat", sanoo hän, "minä kyllä vaikenen. Sano, että on vettä haudassa, tahi ett'ei ole tilaa useammalle kirstulle kuin isän ja äidin ja minun ja sinun."
"Ja senkö he uskoisivat!"
"Saat sitten suoriutua parhaasi mukaan!" sanoo hän.
Ei hän ole vihainenkaan, vaimo sen näkee, ett'ei hän ole. Niin on kuin hän itse sanoo. Hän ei voi antaa myöten tässä.