Rouva siirtyy istumaan syvemmälle tuoliinsa, asettaa käsivartensa päänsä taakse, ja istuu tuijottaen ulos ikkunasta, sanomatta sanaakaan. Julmaa on, että elämässä on niin paljon semmoista, joka on meitä voimakkaampaa. Julminta on se, että kohoaa voimia meissä itsessämmekin, joita emme ensinkään voi hallita. Pari vuotta sitten, kun hän jo oli kypsynyt, nainut nainen, valtasi rakkaus hänet! Ja mikä rakkaus! Ei ollut hänellä ajatustakaan, että voisi hallita sitä.
Tuo, joka nyt sai vallan hänen miehessään, oliko se kostonhalua?
Ei hänen miehensä ollut milloinkaan ollut vihainen hänelle. Oli heti antanut anteeksi, kun hän tuli ja tunnusti. "Sinä olet ollut järjeltäsi", oli mies sanonut ja oli antanut hänen elää vaimonaan.
Mutta vaikka onkin helppo asia sanoa antavansa anteeksi, voi olla kylläkin raskasta sitä tehdä. Hyvin on se vaikeata sille, joka on pitkämielinen ja synkkämielinen, joka ei milloinkaan unohda, eikä milloinkaan mieltänsä pura. Sanokoon hän mitä tahansa, hänen sydämmeensä jää jotakin, joka janoo ja huutaa, saadakseen nauttia toisen kärsimyksistä. Vaimolla oli aina ollut omituinen tunne, että olisi ollut parempi, jos miehensä olisi tullut niin vihaiseksi, että olisi lyönyt häntä. Ehkä hän sitten olisi tullut hyväksi jälleen. Tuossa hän nyt on juonikkaana ja ärtyisänä, ja vaimoa on alkanut peloittaa. Hän kulkee kuin hevonen aisojen välissä. Hän tietää, että takanansa istuu joku, jolla on piiska kädessä, vaikka ei sitä käytäkkään. Ja nyt hän on sitä käyttänyt. Ja nyt olen minä hukassa.
* * * * *
Ihmiset sanovat, ett'eivät he milloinkaan ole nähneet surua niin suurta kuin hänen. Kivikuvalta hän näyttää. Näinä päivinä, ennen hautajaisia, ei tiedä, elääkö hän todella. Mahdotonta on nähdä, kuuleeko hän mitä sanotaan, tahi tietääkö hän, kuka häntä puhuttelee. Hän ei näy tuntevan nälkää, hän näyttää voivan kulkea palelematta ulkona kovassa pakkasessa. Mutta ihmiset erehtyvät, ei suru ole häntä jäätänyt, vaan pelko.
Hän ei ajattele jäädä kotiin hautauspäivänä. Hänen täytyy seurata mukana hautausmaalle, surusaaton mukana hänen täytyy kulkea, kulkea siinä ja tietää, että kaikki, jotka seuraavat kirstua, luulevat että ruumis viedään Sanderien suureen perhehautaan. Hän ajattelee, että hän vaipuu maahan, kun kaikki ihmetellen ja hämmästyneinä kääntyvät häneen, silloinkun se, joka kulkee papinsauva kädessä saattojoukon etunenässä, johtaa heidät syrjäiselle hautauspaikalle. Ihmettelyn humina käy rivistä riviin, vaikka ollaankin hautajaissaatossa. Miksi ei lapsi saa levätä Sanderien haudassa? Silloin muistellaan niitä epämääräisiä, hämäriä huhuja, jotka kerran olivat liikkeellä hänestä. Taisikin olla perää noissa huhuissa, sanotaan sitten. Ennenkun surusaatto palaa hautausmaalta, on hän tuomittu ja hukassa.
Ainoa mikä häntä voi auttaa on se, että pysyy itse mukana. Hän on oleva siellä kasvot tyyninä, näyttäen siltä, kuin olisi kaikki oikein. Ehkä he sitten uskovat mitä hän sanoo sekoittaakseen asiaa.
Mies tulee myöskin kirkolle. Hän on pitänyt huolta kaikesta, kutsunut hautajaisvieraat, tilannut kirstun ja määrännyt kantajat. Hän on tyytyväinen ja hyvä, kun on saanut tahtonsa täytetyksi.
On pyhäpäivä, ja jumalanpalveluksen loputtua asettuu surusaatto järjestykseen pitäjäntuvan ulkopuolelle. Kantajat asettavat valkoiset kantoliinat olkainsa yli, kaikki säätyhenkilöt Lerum'ista ovat saattamassa ja suuri osa muutakin kirkkoväkeä.