Surusaaton järjestyessä ajattelee hän, että nyt ne asettautuvat saattamaan rikoksentekijää teloituspaikalle.
Voi, miten häntä katsellaan, kun he tulevat takaisin! Tänne hän on tullut, että saisi heitä valmistaa edeltäpäin, mutta ei hän ole sanaakaan saanut huulilleen. Hän ei voi puhua tyynesti ja rauhallisesti. Valittaa hän voisi, valittaa niin, että kuuluisi yli koko kirkkomaan. Hän ei tohdi huuliaan liikuttaa, ett'ei äänekäs kauhun huudahdus niiltä pääsisi.
Kellot alkavat soida ylhäältä kirkontornista ja ihmiset lähtevät liikkeelle. Ja nyt ne saavat sen tietää ilman mitään valmistusta! Miks'ei hän ole puhunut! Väkipakolla saa hän hillityksi itsensä huutamasta heille, ett'eivät menisi hautausmaalle kuolleen kanssa. Eihän kuollut ole mikään! Täytyisikö hänen joutua turmioon kuolleen tähden? Saisivat laskea kuolleen minne tahtovat, kunhan eivät kirkkomaahan. Hän tunsi epämääräisesti tahtovansa pelotella heidät pois hautausmaalta. Se on vaarallinen paikka. Täynnä rutontarttumaa. Sudenjälkiäkin on siellä nähty. Hän tahtoi pelotella heitä, niinkuin pelotellaan lapsia.
Ei hän tiedä, minne lapsen hauta on kaivettu. Kyllä hän vielä saa tietää, ajattelee hän. Kun nyt surusaatto astuu hautausmaalle, etsii hänen katseensa yli lumikentän vasta luotua hautaa. Mutta hän ei näe, ei hautaa, eikä tietä. Tuolla ulkona ei ole muuta kuin koskematonta lumikenttää.
Ja saatto kulkee paarihuoneelle. Kaikki, jotka voivat, tunkeutuvat sinne sisälle ja siellä toimitetaan ruumiinsiunaus. Ei tule kysymykseenkään, että mentäisiin Sanderien haudalle. Ei kukaan voinut aavistaa, ett'ei tuota pienokaista, joka nyt vihittiin viimeiseen lepoonsa, milloinkaan laskettaisi yhteiseen perhehautaan.
Jos Ebba Sander olisi muistanut tämän, jos ei hänen pelkonsa olisi saanut häntä unhottamaan kaikkea muuta, niin ei hänen olisi tarvinnut silmänräpäystäkään pelätä.
"Keväällä" ajatteli hän, "kun kirstu lasketaan maahan, on tuskin muita läsnä kuin haudankaivaja. Kaikki luulevat vaan, että lapsi lepää Sanderien haudassa." Ja hän käsittää olevansa pelastettu.
Hän purskahtaa kiihkeään itkuun. Ihmiset katsovat häneen säälien. "On hirveätä, miten hän suree", sanovat he. Mutta itse hän paraiten tietää itkevänsä huojennuksen kyyneleitä, niinkuin se, joka on hädästä ja kuolemanvaarasta pelastettu.
Pari päivää on kulunut ja hän istuu hämärässä, tavallisella paikallaan ruokasalissa. Pimeän saapuessa huomaa hän istuvansa odottaen ja ikävöiden. Hän istuu ja kuuntelee lapsen askeleita. Tähän aikaanhan sen on tapana tulla sisään leikkimään. Eikö se tulekkaan tänään? Silloin hypähtää hän ylös ja ajattelee: "sehän on kuollut, sehän on kuollut."
Seuraavana päivänä istuu hän taas ikävöiden hämärissä. Ja ilta illalta saapuu tuo ikävöiminen uudelleen, tullen yhä voimakkaammaksi. Se leviää kuin valo keväällä, siksi kunnes se viimein saa valtaansa kaikki päivän ja yön hetket.