Selväähän on, että semmoinen lapsi kuin hänen saa enemmän rakkautta kuolleena kuin elossa ollessa. Äiti ei ole koko sen elämän aikana ajatellut muuta kuin mitenkä voittaisi takaisin miehen, ja miehelle ei lapsi voinut olla mieleinen. Lasta pidettiin syrjässä. Usein sai se tuntea, että oli vaivaksi.
Vaimo, joka oli rikkonut velvollisuutensa, oli tahtonut näyttää miehelle olevansa kuitenkin jotain. Aina oli hänellä työ käynnissä kyökissä ja kutomahuoneessa. Mistä olisi pienelle pojalle jäänyt tilaa kaikessa tässä touhussa?
Ja nyt jälestäpäin muistelee hän, mitenkä lapsen silmät usein pyytävästi rukoilivat. Iltasin tahtoi hän äitiä istumaan sänkynsä viereen. Lapsi oli sanonut pelkäävänsä pimeässä, mutta nyt hän ajatteli, että ehkä se ei ollutkaan totta. Lapsi sanoi sen vaan senvuoksi, että äiti jäisi hänen luoksensa. Hän muistelee, miten lapsi makasi taistellen unta vastaan. Nyt hän ymmärsi, että se pysyttäytyi valveella saadakseen kauvan maata ja pitää hänen kättään omassaan.
Hän oli aika veitikka, niin pieni kuin olikin. Lapsi oli käyttänyt kaiken ymmärryksensä, saadakseen vähänkin hänen rakkaudestaan.
On ihmeellistä, että lapset voivat niin rakastaa. Sitä hän ei ymmärtänyt milloinkaan, silloin lapsen eläessä.
Oikeastaan nyt vasta hän alkaa rakastaa lasta. Nyt vasta tuntee hän ihailevansa sen kauneutta. Hän voi istua ja uneksia noista suurista, salaperäisistä silmistä. Tuo lapsi ei ollut milloinkaan punaposkinen ja terveen näköinen, se oli kalpea ja hentoinen. Mutta ihmeellisen kaunis se oli.
Lapsi on hänen mielessään niin ihmeellisen ihanana, ihanampana päivä päivältä. Lapset taitavat olla parasta mitä maa päällään kantaa. Ajatella, että on pieniä ihmisiä, jotka ojentavat jokaiselle kätensä ja uskovat kaikista hyvää! Pieniä ihmisiä, jotka eivät katso siihen, ovatko kasvot rumat vaiko kauniit, vaan suutelevat yhtä mielellään molempia, jotka voivat rakastaa vanhoja ja nuoria, rikkaita ja köyhiä! Ja kuitenkin ne ovat oikeita pieniä ihmisiä.
Päivä päivältä tulee hän lasta yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Hän toivoo kyllä, että lapsi eläisi, mutta hän epäilee, olisiko silloin tullut lasta niin lähelle kuin nyt.
Väliin on hän epätoivossa siitä, ett'ei tehnyt poikaa onnellisemmaksi, silloin hänen eläessään. Lapsi otettiin minulta pois senvuoksi, ajatteli hän. Mutta harvoin hän sillä tavalla suree.
Hän on pelännyt ennen surua, mutta hän huomaa nyt, ett'ei suru olekaan semmoista, miksi hän sen ajatteli. Suruhan on elämistä uudelleen jossakin menneisyydessä. Siinä oli hänen surunsa, että hän nyt kokonaan eli poikansa olennossa ja nyt vihdoinkin ymmärsi hänet. Ja se suru teki hänet hyvin rikkaaksi.