Hän istui ja katseli kirstua, niinkuin tahtoisi katseillaan tunkea sen läpi. Viimein, kun se yhä vaan pysyi aivan hiljaisena, otti hän taas viulunsa ja alkoi soittaa.
Mutta nyt pani viulu vastaan. Vaikka hän hiveli sitä kuinka hyväillen ja lempeästi, niin ei siitä enää lähtenyt säveleitä. Se oli niin surullista, että hän oli valmis itkemään. Hän oli aikonut istua hiljaa ja kuunnella viuluaan koko päivän, ja nyt se ei tahtonut enää.
Hän ymmärsi kyllä syyn. Viulu oli levoton ja pelkäsi sitä, joka liikkui tuolla kirstussa. Se oli unohtanut kaikki sävelensä, ja ajatteli vaan, että mikähän lienee ollut se, joka tuolla oli kirstunkantta koputtanut. Niinhän se on, että peloissaan ollessa unohtaa kaiken.
Hän ymmärsi, että viulu oli tyynnytettävä, jos mieli kuulla enempää.
Hänen oli ollut niin hyvä olla, parempi kuin vuosikausiin, — jos todella kirstussa oli jotain, joka oli vaarallista, eikö ollut parasta päästää se ulos sieltä. Silloin tulisi viulu tyytyväiseksi, ja nuo kauniit kukkaiset kasvaisivat uudelleen siitä.
Hän avasi päättäväisesti suuren säkkinsä ja alkoi etsiä veitsien, sahojen ja vasaroiden seasta, kunnes viimein löysi ruuvimeisselin. Heti oli hän alhaalla haudassa ja nelinkontin ruuvaili hän auki kirstun kantta.
Hän irroitti ruuvin toisensa perästä, kunnes viimein voi kohottaa kannen haudan seinämää vasten. Samassa valui myöskin hikiliina valekuolleen kasvoilta.
Niinpiankuin raitis ilma sattui Ingridiin, avasi hän silmänsä. Olihan nyt valoisaa hänen ympärillään. Hänet oli varmaankin muutettu. Nyt hän makasi keltaisessa huoneessa, jossa oli viheriä katto ja suuri kynttiläkruunu katossa.
Huone oli ahdas, mutta sänky vieläkin pienempi. Miksi tuntui kuin olisivat hänen käsivartensa ja jalkansa vangitut? Senvuoksiko, että hän pysyisi hiljaa tässä pienen pienessä sängyssä?
Ihmeellistä oli, että he olivat panneet hänelle virsikirjan leuvan alle. Sitähän ei tehty kuin ruumiille.