Ihmeellisintä asiassa oli se, ettei se ollut tuo kulkukauppias, joka osasi soittaa, viulu se oli, joka muisti jonkun pienen säveleen. Ne pulppusivat siitä esille heti, kun hän vaan laski jousensa sille. Muille se ehkä ei olisi mitään merkinnyt, mutta hänelle, joka ei itse muistanut ainoatakaan säveltä, oli kaikkein kallisarvoisin lahja omistaa tuommoinen viulu, joka soitti itsestään.
Soittaessaan istui hän koko ajan tyytyväisenä hymyillen, niinkuin se, joka kuulee lapsen lokertelevan ja puhuvan. Viulu se vaan puhui puhumistaan, hän vaan kuunteli. Olipa kuitenkin kovin ihmeellistä, että nuo kauniit sävelet kuuluivat heti, kun hän vaan laski jousensa kielille. Viulu tiesi mitä soitti ja kulkurikauppias istui vaan ja kuunteli.
Tuosta viulusta kasvoivat säveleet, niinkuin ruoho kasvaa maasta. Ei kukaan ymmärtänyt, mistä se johtui. Meidän isämme oli sen niin asettanut.
Taalalaismiehen oli aikomus istua hiljaa koko päivän ja antaa rakkaitten sävelten kuin pienten moniväristen kukkien kasvaa viulusta. Hän soittaisi kokonaisen niityn täyteen kukkia, soittaisi täyteen koko pitkän laakson, koko suuren tasangon.
Mutta hän, joka makasi valekuolleena alhaalla kirstussa, taisi kuulla viulunsoiton ja häneen se teki ihmeellisen vaikutuksen. Säveleet saivat hänet uneksimaan, ja siitä mitä hän oli nähnyt unissaan, tuli hän niin liikutetuksi, että hänen sydämmensä alkoi tykyttää, hänen verensä virrata ja hän heräsi.
Nyt on huomattava, että kaikki mitä hän oli kokenut maatessaan valekuolleena, ne ajatukset, jotka hänellä silloin olivat ja viimeinen unensakin, kaikki tämä oli poissa ja unohdettua samana hetkenä, jolloin hän heräsi tavalliseen tietoonsa. Hän ei tiennyt edes makaavansa kirstussaan, vaan hän luuli yhä makaavansa sairaana kotona sängyssään. Hänestä tuntui se vaan ihmeelliseltä, että vielä eli. Aivan äsken, ennenkuin nukkui, oli hän juuri keskellä kuolemankamppausta. Olisihan hänen pitänyt olla lopussa jo kauvan sitten. Hän oli heittänyt hyvästit kasvatusvanhemmilleen, siskoilleen ja palvelusväelle. Rovasti itse oli ollut heillä ja antanut hänelle ehtoollisen, sillä hänen kasvatusisästään se olisi ollut liian raskas tehtävä. Monta päivää sitten oli hän kääntänyt ajatuksensa kaikesta maallisesta. Oli ihmeellistä, että hän ei ollut kuollut.
Häntä ihmetytti, että oli niin pimeä huoneessa, jossa makasi. Kynttilähän oli palanut kaikkina öinä ennen, hänen sairaana ollessaan, ja sitten oli annettu peitteen valua hänen päältään. Hän makasi siellä ja tuli kylmäksi kuin jää.
Hän kohottautui hiukan vetääkseen peitettä ylleen. Silloin löi hän otsansa kirstunkanteen ja hän vaipui taas takaisin kirstuun, huudahtaen hiljaa tuskasta.
Hän oli loukkaantunut jotenkin kovasti ja meni heti tainnuksiin. Hän makasi taas yhtä liikkumatonna kuin äsken, oli kuin elämä olisi uudelleen hänestä paennut. Taalalaismies, joka oli kuullut sekä kolauksen että huudahduksen, oli silmänräpäyksessä pannut pois viulunsa ja alkanut kuunnella. Mutta ei kuulunut sen enempää, ei mitään.
Hän istuutui vartioimaan kirstua yhtä tarkkaavaisesti kuin ensin tullessaan. Hän istui ja nyykäytteli päätään, ikäänkuin sillä antaen myöntymyksen omille ajatuksillensa, nimittäin, ett'ei mihinkään täällä maan päällä ollut luottamista. Täällä oli hänellä ollut mitä hiljaisin ja paras toveri, mutta eikö hän nyt ollut pettynyt siitäkin?