— Häjyt, kurjat, kirotut kilipukit! —
Kaikkia eläimiä kutsui hän samalla tapaa kilipukeiksi. Ja tämä oli hyvin tyhmää, sillä se oli hänelle itselleen tuottanut nimen, jota hän ei olisi tahtonut. Kaikki, jotka hänet tapasivat, kutsuivat häntä Kilipukiksi. Hän ei tahtonut kuulla itseään kutsuttavan sillä tavalla. Hän tahtoi, että häntä nimitettäisiin oikealla nimellään, mutta sitä ei kukaan ihminen näkynyt tuntevan näillä seuduin.
Hän seisoi hetkisen portilla nauttien siitä, että oli päässyt onnellisesti hevosten ohitse, mutta pian käveli hän edemmä hautausmaan sisälle. Joka ristin ja kiven luona seisattui hän ja notkisti polviansa. Mutta sitä ei hän tehnyt pelosta, vaan ainoastaan ilosta, nähdessään nämä vanhat, rakkaat tutut. Hän muuttui äkkiä lempeän ja miellyttävän näköiseksi. Aivan samat ristit ja kivet, jotka hän oli tavannut niin usein ennen! Aivan olivat entisellään! Kuinka hyvin hän tunsi ne! Hänen täytyi tervehtiä niitä.
Miten kirkkotarha miellytti häntä! Siellä eivät saaneet eläimet kuleksia, eivätkä ihmiset siellä leikkiä laskeneet. Parasta oli siellä olla silloin, kun siellä oli aivan yksinäistä niinkuin nyt, mutta silloinkin, kun siellä oli ihmisiä, eivät ne häirinneet häntä. Hän tunsi kyllä monta kaunista niittyä ja hakaa, jotka olisivat miellyttäneet häntä vielä enemmän, mutta siellä ei hän milloinkaan saanut kulkea rauhassa. Niitä ei mitenkään voinut verrata hautausmaahan, ja hautausmaa oli metsääkin parempi, sillä metsässä oli yksinäisyys niin valtava, että se häntä pelotti. Täällä oli hiljaista kuin metsän syvyydessä, mutta seuraa ei häneltä puuttunut, täällä oli nukkuvia ihmisiä joka kiven ja joka mättään alla juuri niin paljon seuraa kuin hän tarvitsi, ett'ei tuntuisi yksinäisyys eikä ikävä.
Hän suuntasi heti kulkunsa tuolle vasta avatulle haudalle. Hän kulki sinne osaksi senvuoksi, että siellä oli muutamia varjostavia puita, osaksi myöskin sen vuoksi, että hän rakasti seuraa. Hän varmaankin uskoi mahdolliseksi, että tämä kuollut, joka niin hiljan oli maahan laskettu, olisi parempana tukeena yksinäisyydessä kuin muut aikoja sitten nukkuneet.
Hän melkein polvistui selin suureen hiekkakasaan haudanpartaalla. Hänen onnistui kohottaa säkkinsä niin, että se seisoi tanakasti hiekkaläjän päällä, ja irroitti karkeat nahkahihnat, jotka sitä pitivät kiinni. Nyt oli suuri päivä, vapaapäivä; hän heitti turkkinsakin yltään. Tyytyväisenä istuutui hän ruohikolle niin lähelle hautaa, että hänen pitkät säärensä polviin sidottuine sukkineen ja nyörikenkineen riippuivat alas haudan laidoille.
Hänen täytyi istua hiljaa oikein pitkän aikaa ja tarkata kirstua. Kun oli semmoinen pelko sisässä kuin hänellä oli, ei voinut olla milloinkaan kyllin varovainen. Mutta kirstu ei todellakaan liikahtanut vähääkään, oli mahdotonta epäillä, että se salaisi jotain pahaa.
Ei ollut hän varma asiastaan ennen kuin pisti kätensä säkin sivuosastoon, josta otti esille viulun ja jousen. Sitä tehdessään nyökytti hän päätään kuolleelle alhaalla haudassa. Koska hän oli noin hiljaa, saisi hän kuulla jotain kaunista.
Tämä oli jotain oikein harvinaista tämä, ei moni saanut kuulla hänen soittavan. Ei kukaan saanut kuulla häntä niissä taloissa, joissa koirat ärsytettiin hänen päälleen ja häntä haukuttiin Kilipukiksi. Mutta voi sattua, että hän soitti mökissä, jossa puhuttiin ja liikuttiin hiljaa, eikä kyselty häneltä, tahtoiko hän ostaa pukinnahkaa. Semmoisessa paikassa oli hänen tapana ottaa esille viulunsa ja antaa soittonsa kuulua. Se oli suurin kunnianosoitus, suurin, minkä hän voi osoittaa.
Hänen siinä istuessaan ja soittaessaan haudan partaalla ei se kuulunut hullummalta. Hän ei soittanut ainoatakaan epäpuhdasta säveltä, ja hän soitti niin hiljaa ja vienosti, että se tuskin kuului lähimmälle haudalle.