Silmänsä tuijottivat ja otsanjänteet paisuivat.
Ensimmäinen, mitä aivoissa ehdotettiin, oli kyllä se, että hän menisi kirkkoon laulua kuulemaan. Mutta sitä ehdotusta ei hyväksytty. Hän olisi mielellään kuunnellut laulua, mutta ei uskaltanut mennä sisälle kirkkoon. Ei hän pelännyt ihmisiä, mutta muutamissa kirkoissa oli niin ihmeellisiä ja vaarallisia tauluja, joissa oli kuvattuna olentoja, joita hän mieluummin oli ajattelematta.
Vihdoinkin johtui hän siihen ajatukseen, että koska tämä oli kirkko, niin oli täällä varmaan hautausmaakin. Ja kun hänellä vaan oli hautausmaa, minne päästä, niin oli hän pelastettu. Mitään sen parempaa ei hänelle olisi voinut tarjota. Jos hän vaeltaessaan näki tieltä hautausmaan, meni hän sinne ja istui siellä hetken aikaa, vaikka olisikin ollut keskellä työviikkoa.
Kun hänen nyt piti kulkea hautausmaalle, oli äkkiä uusi vaikeus esteenä. Hautausmaa Råglandassa ei ole aivan kirkon vieressä, joka on kivikkomäellä, vaan pienellä niityllä vähän matkaa pitäjäntuvasta, ja hän ei voinut päästä hautausmaan portille kulkematta tietä, jonka varrella kirkkomiesten hevoset olivat sidottuina.
Kaikki hevoset seisoivat pää syvällä heinätukoissa ja kaurapusseissa ja pureskelivat, niin että rehu narisi hampaissa. Ei ollut puhettakaan, että ne voisivat tehdä minkäänlaista pahaa miehelle, mutta hänellä oli oma ajatuksensa vaarasta kulkea tuommoisen pitkän eläinkujan lävitse.
Kaksi, kolme kertaa aikoi hän ohi, vaan rohkeus petti, niin että hänen täytyi palata. Ei hän pelännyt hevosten purevan tahi potkivan. Oli jo kylliksi, kun ne rämistivät riimujansa ja kuoppivat maata kavioillaan.
Viimeinkin tuli hetki, jolloin kaikki hevoset katsoivat alas ja näyttivät oikein syövän kilpaa. Silloin alkoi hän kulkunsa niiden välitse. Hän veti turkin kiinnemmäksi, niin ettei se liehuisi ja ilmaiseisi häntä, ja hän kulki varpaillaan niin kauniisti kuin osasi, jos joku hevonen kohotti silmäluomensa ja katsoi häneen, seisattui hän heti ja niiasi. Hän tahtoi mielellään olla kohtelias tässä suuressa vaarassa, varmaankin eläimet ymmärsivät, ett'ei hän voinut kumartaa, kun hän kantoi rautasäkkiä selässään. Hän ei voinut muuta kuin niiata.
Hän huokasi hyvin syvään, sillä raskasta ja vaivaloista oli sen elää, joka aina pelkäsi nelijalkaisia eläimiä. Oikeastaan hän ei pelännyt muita eläimiä kuin vuohia; hevosia ja koiria ja kissoja hän ei olisi yhtään pelännyt, jos hän vaan olisi ollut varma siitä, että ne eivät olleet jonkunlaisia noiduttuja vuohia. Mutta siitä asiasta hän ei milloinkaan päässyt varmuuteen. Hänen asiansa olivat oikeastaan niin hullusti, että hän pelkäsi melkein kaikkia nelijalkaisia.
Ei auttanut hänen ajatella, miten vahva hän oli, ja että nämä pienet talonpoikaishevoset eivät milloinkaan olleet vaarallisia. Sitä ei se voi ajatella, jolla on pelko sielussaan. Se on vaikeata tuo pelko, ja raskasta sille, johon se on juurtunut.
Ihmeellistä oli, että hän kuitenkin pääsi koko hevosrivin ohitse. Viimeisen tien osan hän hyppäsi kahdella pitkällä harppauksella, ja kun hän tuli sisään hautuumaalle, veti hän kiinni rautaportin jälkeensä ja jäi siihen puistamaan nyrkkiä hevosille.