— Minun ei ole sallittu puhua hänelle sanoi enkeli sointuvalla äänellään — sinun täytyy itse varoittaa häntä.

Valekuollut tunsi kauhulla, mitenkä hän makasi kangistuneena, eikä voinut kiiruhtaa pois pelastamaan ylioppilasta. Hän teki hyödyttömän kokeen toisensa perästä voidakseen nousta ylös, mutta kuoleman tiedottomuus sitoi hänet. Mutta sitten vihdoinkin tunsi hän, mitenkä sydämmensä alkoi sykkiä, veri alkoi kulkunsa suonissa, kuoleman jäykkyys suli pois ruumiista. Ingrid nousi ylös ja kiiruhti häntä vastaan — — —

IV.

Ei mikään ole niin varmaa kuin että aurinko rakastaa noita aukeita paikkoja pienten maalaiskirkkojen edustalla. Eikö kukaan ole huomannut, ett'ei aurinko milloinkaan paahda kuumemmin kuin saarnan aikana valkoiseksi rapatun, pienen kirkon edustalla. Eivät säteet missään solmi niin tiheää valoverkkoa, ei missään tunnu ilmassa semmoista arvokasta hiljaisuutta. Aurinko on siellä aivan kuin vartioimassa, ett'eivät ihmiset saa jäädä ulos kirkkomäelle puhelemaan. Se tahtoo, että kaikki istuvat kauniisti kirkossa ja kuuntelevat saarnaa, senvuoksi antaa se tuon säteiden rikkauden valua kirkon seinustalle.

Ehkäpä ei aina olla vakuutettuja siitä, että aurinko on vartijana pienten kirkkojen ulkopuolella sunnuntaisin, mutta se ainakin on varmaa, että samana aamupäivänä, jona valekuollut oli laskettu hautaan Råglandan kirkkomaalla, levitti päivä aivan polttavaa lämpöä pienelle aukealle kirkon edustalla. Katinkultakivetkin, joita oli tuolla kärryjen uurteissa, säihkyivät kuin olisivat tulta ottaneet. Pahoin poleksittu, lyhytkasvuinen ruohokin käpertyi kokoon, ja näytti kuivalta sammalelta ja keltaset voikukat, jotka koristivat ruohokenttää, levittivät ja paisuttivat pitkiä varsiaan, niin että ne tulivat suuriksi kuin asterit.

Tuolta tietä pitkin tuli kävellen taalalaismies, tuommoinen, joka kiertelee saksien ja veisten kaupalla. Hän oli puettuna pitkään, valkoseen lammasnahkaturkkiin ja selässä oli hänellä suuri musta nahkasäkki. Noissa tamineissaan oli hän kävellyt monta tuntia, tuntematta yhtään lämmintä, mutta kun hän jätti maantien ja tuli ylös kirkon edustalle, ei viipynyt minuuttiakaan, ennenkun hänen täytyi seisahtua ja ottaa lakki päästään voidakseen pyyhkiä hikeä otsaltaan.

Seistessään noin avopäin näytti hän sekä viisaalta että kauniilta. Hänellä oli korkea, valkoinen otsa, syvä viisaudenuurre silmäkulmain välissä, hyvin muodostunut suu ja ohuet huulet. Tukka oli jakauksella keskeltä päätä, se oli pyöreäksi leikattuna niskasta, valahtaen korville ja kihertyen hiukan latvoista. Hän oli pitkä ja roteva, ei karkea, kaikinpuolin hyvin muodostunut. Mutta se vika oli hänessä, että hänen katseensa oli epävarma, silmän mustuaiset eksyivät alati syvälle silmänkoloon, ikäänkuin piiloutuakseen. Suun ympärillä oli piirteitä, jotka näyttivät vääntyneiltä, siinä oli jotain tylsää ja velttoa, joka ei soveltunut, ei oikein kuulunut kasvoihin.

Ei hän voinut olla oikein viisaskaan, koska kulki ja laahasi raskasta säkkiä pyhäpäivänä. Jos hän olisi ollut täysijärkinen, olisi hän tiennyt, että se oli turhaa, kun ei hän kuitenkaan saanut mitään myydä. Ei ainoakaan niistä taalalaisista, jotka vaeltivat kylän kautta, kulkenut pyhäpäivinä säkki selässä, vaan menivät he silloin Herran huoneeseen vapaina ja suorina kuin muutkin ihmiset.

Tämä raukka ei varmaankaan tiennyt, että oli pyhä, ennenkun pysähtyi auringon paisteeseen kirkkopihalle ja kuuli virren veisuun kirkosta. Mutta hän oli siksi viisas, että silloin heti huomasi, ett'ei voinut kauppoja tehdä sinä päivänä. Silloin tuli hänen aivoilleen kova työ miettiä, missä viettäisi vapaapäivän.

Pitkän aikaa seisoi hän vaan tuijottaen eteensä. Silloinkun kaikki kävi tavallista kulkuaan, ei hänen ollut vaikea selviytyä. Silloin ei ollut hätää, kun sai koko viikon kulkea talosta taloon kaupanteolla. Mutta sunnuntaihin hän ei milloinkaan tottunut. Se oli hänelle aina suuri, ennakolta aavistamaton huoli.