Ingrid kuuli selvään jokaisen sanan, jonka enkeli puhui, mutta hänen äänensä kaltaista ei Ingrid ennen ollut kuullut. Eniten se muistutti kanteleen soittoa, jonka äänet olivat sanoja. Se ei ollut laulua, vaan viulun tahi harpun soittoa.
— Ingrid — sanoi enkeli — muistatko sinä, mitenkä isoisäsi vielä eläessä sinä kerran tapasit nuoren ylioppilaan, joka kulki kanssasi talosta taloon ja soitti isoisäsi viulua kokonaisen päivän?
Valekuolleen kasvoja kirkasti hymyily. Luuletko minun sen unhoittaneen? — sanoi hän. — Aina siitä ajasta asti ei ole kulunut päivääkään, ett'en olisi häntä ajatellut.
— Eikä yötä, ett'et olisi hänestä uneksinut? —
— Ei, ei ainoata yötä, ett'en olisi hänestä uneksinut.
— Ja sinä tahdot kuolla, vaikka niin hyvin hänet muistat — sanoi enkeli — silloinhan et enää saa häntä nähdä.
Kun enkeli sanoi tämän, tuntui valekuolleesta kuin tuntisi hän koko rakkauden ihanuuden, mutta ei sekään voinut häntä viekoitella.
— Ei, ei, — sanoi hän — pelkään elää, tahdon mieluummin kuolla.
Silloin viittasi enkeli kädellään, ja Ingrid näki edessään suuren, aution hiekkaerämaan. Se oli puutonta ja hedelmätöntä, kuivaa ja kuumaa ja ulottui loppumattomiin. Hiekalla näki hän siellä täällä jotain, joka ensi katsomalla muistutti kallioita, mutta kun hän katseli tarkemmin, olivat ne eläimiä, suuria eläviä kummituksia, joilla oli mahtavat kynnet ja suuri mahtavahampainen kita, ne makasivat hietikolla saalista vaanien. Ja noitten hirveitten petojen keskitse tuli ylioppilas vaeltaen, hän kulki siellä huoletonna, aavistamatta, että olennot hänen ympärillään olivat eläviä.
— Mutta varoita häntä, varoita häntä sanoi Ingrid enkelille, tuntien sanomatonta tuskaa — sano hänelle, että ne elävät, että hänen täytyy olla varoillaan.