Hautaa ei kuitenkaan täytetty, sillä niinkuin on tapana Råglandassa, oli hänet pantu hautaan sunnuntai-aamuna, ennen jumalanpalvelusta. Ruumiinsiunauksen jälkeen meni ruumissaatto kirkkoon ja arkun annettiin olla avonaisessa haudassa. Mutta heti kirkonmenojen loputtua aijottiin tulla auttamaan haudankaivajaa heittämään alas multaa.
Tyttö tiesi kaiken, mitä tapahtui, mutta ei tuntenut minkäänlaista pelkoa. Hän ei voinut tehdä liikettäkään näyttääkseen, että eli, vaikka olisi tahtonutkin. Mutta hän olisi pysyttäytynyt hiljaa silloinkin, vaikka olisi voinut liikuttaakin itseään. Hän yhä vaan oli iloinen siitä, että oli todella melkein kuollut.
Ei oikeastaan voinut sanoa, että hän eli. Hänellä ei ollut tuntoa eikä tavallista tajuntaansa. Ainoastaan se osa sielua, joka näkee unia yöllä, eli hänessä.
Hän ei edes osannut ajatella niin pitkälle, että olisi ymmärtänyt, miten hirveätä hänen olisi herätä, sittenkun hauta täytetään. Hänellä ei ollut ymmärrystään vallassaan enempi kuin nukkuvalla.
— Tahtoisinpa tietää — ajatteli hän — onkohan koko avarassa mailmassa mitään, jonka puolesta tahtoisin elää.
Juuri tuota ajatellessaan tuntui hänestä, että arkun kansi ja hikiliina, jotka olivat hänen kasvojensa edessä, tulivat läpinäkyviksi, ja hän näki edessään rahoja ja kauniita vaatteita, ja ihmeellisiä puistoja, täynnä ihania hedelmiä.
— Ei, en välitä kaikesta tuosta — sanoi hän ja sulki silmänsä kaikille komeuksille.
Kun hän taas katsoi ylös, olivat ne poissa, mutta niiden sijasta näki hän aivan selvään ja tarkasti pienen Herran enkelin istuvan haudanpartaalla.
— Hyvää päivää, sinä pieni Herran enkeli! — sanoi Ingrid hänelle.
— Hyvää päivää, Ingrid — sanoi enkeli. — Sinun siellä maatessasi tyhjäntoimittajana, puhelen kanssasi menneistä ajoista.