Råglanda oli erään pitäjän nimi kaukana itäisessä Vermlannissa, aivan lähellä Taalain rajaa. Siellä oli iso pappila, mutta pieni, köyhä kappalaisenpuustelli. Mutta niin köyhiä kuin olivatkin, olivat he tuossa pienessä pappilassa olleet niin armeliaita, että olivat ottaneet itselleen ottolapsen. Se oli tyttö, Ingrid nimeltään, ja kolmentoista vanhana oli hänet tuotu taloon.
Kappalainen oli sattunut näkemään hänet markkinoilla, kun tyttö istui itkien erään nuorallatanssijan teltan edustalla. Hän oli pysähtynyt kysymään, mitä tyttö itki. Hän oli saanut kuulla, että tytön sokea isoisä oli kuollut ja ett'ei hänellä enää ollut ketään omaista. Nyt tyttö seurasi kahta nuorallatanssijaa, ja he olivat hyviä hänelle, mutta hän itki senvuoksi, että oli niin yksinkertainen, ett'ei milloinkaan oppisi nuoralla tanssimaan ja auttamaan heitä rahan ansiossa.
Ja lapsessa oli ollut jotain vienon surullista, joka oli liikuttanut pappia. Heti oli hän sanonut itselleen, ett'ei hän voinut sallia tuommoisen pienen olennon turmeltuvan noitten maankulkijain joukossa. Hän meni nuorallatanssijain telttaan, jossa tapasi herra ja rouva Blomgrénin, ja tarjoutui ottamaan lapsen kotiinsa. Vanhat sirkustaiteilijat olivat alkaneet itkeä ja sanoneet, että vaikka tyttö oli aivan mahdoton taiteilijaksi, olisivat he mielellään pitäneet hänet luonaan. Mutta he uskoivat, että tyttö tulisi onnellisemmaksi oikeassa kodissa, ihmisten luona, jotka asuivat koko vuoden samassa paikassa, ja senvuoksi he jättäisivät lapsen herra kappalaiselle, jos hän vaan lupaisi heille pitää tyttöä kuin omaa lastaan.
Sen oli hän luvannut, ja siitä asti oli tyttö elänyt pappilassa. Hän oli hiljainen ja sävyisä lapsi, joka rakasti ja hellästi kohteli kaikkia ympärillään. Hyvin ottovanhemmat häntä ensi aikoina rakastivat, mutta tytön tullessa vanhemmaksi kehittyi hänessä voimakas halu heittäytyä uneksimaan ja haaveilemaan. Näkyjen ja mielikuvitusten maailma avautui hänelle voimakkaasti viekoittavana, ja keskellä päivää voi hän unohtaa työnsä ja antautua unelmiensa valtaan. Mutta papinrouva, joka oli reipas ja kova työihminen, ei pitänyt tuosta. Hän valitteli tytön olevan laiskan ja hitaan ja vaivasi häntä ankaruudella, niin että tyttö kävi araksi ja onnettomaksi.
Täytettyään yhdeksäntoista vuotta sairastui hän ankaraan tautiin. Ei oikein tiedetty, mikä tauti oli, sillä tämä tapahtui kauvan sitten, aikoina, jolloin ei ollut lääkäriä Råglandassa. Mutta huonosti näytti tytön käyvän. Huomattiin pian, että hän oli niin sairas, että hän oli kuoleva.
Tyttö omasta puolestaan vaan rukoili, että taivaan Isä vapahtaisi hänet tästä elämästä. Hän sanoi tahtovansa niin mielellään kuolla.
Tapahtuipa sitten niin kuin olisi Jumala tahtonut koetella, tarkoittiko tyttö totta. Eräänä yönä tunsi hän koko ruumiinsa jäykkenevän ja kylmenevän, ja hän vaipui raskaaseen tainnostilaan. — Tämä varmaankin on kuolema sanoi hän itselleen.
Mutta ihmeellisintä oli, ett'ei hän kokonaan kadottanut tuntoansa. Hän tiesi makaavansa kuolleena, tunsi, miten hänet puettiin ja pantiin arkkuun. Mutta hän ei tuntenut minkäänlaista pelkoa tai tuskaa siitä, että tulisi haudatuksi, vaikka eli. Hänellä oli vaan se yksi ainoa ajatus, että oli onnellinen saadessaan kuolla ja jättää tämän kovan elämän.
Siitä hän vaan oli levoton, että he huomaisivat, että hän olikin vaan valekuollut ja jättäisivät hänet hautaamatta. Elämä lie hänelle ollut hyvin katkerata, koska hän oli aivan ilman kuolemanpelkoa.
Mutta ei kukaan huomannut hänen elävän. Hänet ajettiin kirkkoon, kannettiin ulos hautuumaalle ja laskettiin hautaan.