Hede koetti luoda pois lunta, että vuohet voisivat syödä sammalta, mutta lunta satoi yhä, ja sammal oli jäätynyt maahan. Ja voiko hän sillä tapaa hankkia ruokaa kahdelle sadalle eläimelle.
Hän kesti reippaana aina siihen asti, kun eläimet alkoivat valittaa. Ne olivat ensimäisenä päivänä olleet iloisia, vallattomia ja vaikeita hallita. Hänellä oli ollut kova työ tarkatessaan, että kaikki seurasivat joukkoa, ja ett'eivät puskisi toisiaan kuoliaaksi. Mutta pian alkoivat ne ymmärtää, ett'eivät voineet pelastautua, ja silloin muuttuivat ne toisenluontoisiksi ja tulivat aivan alakuloisiksi. Ne alkoivat kaikki määkiä ja valittaa, ei heikosti ja ohuesti, niinkuin vuohien on tapana, vaan hyvin voimakkaasti, yhä kovemmin ja kovemmin sitä myöten kuin hätä suureni. Ja kun Hede kuuli tuon määkinän, alkoi hän uskoa tulevansa hulluksi.
Tuossa villissä, kaukaisessa metsässä ei ollut minkäänlaista apua saatavissa. Eläin toisensa perästä kaatui tien viereen. Lumi pyrysi niiden ympärille ja peitti ne. Kun Hede katsoi taakseen tuota kinosjonoa tienvierellä, joista jokainen kätki eläimen ruumiin, ja joista voi nähdä sarvien ja kavioiden pistävän esille, alkoi hänen aivojaan huumata.
Hän ryntäsi noiden päälle, jotka antoivat peittää itsensä kinoksiin, heilutti keppiänsä niiden ylitse ja löi niitä. Sehän oli ainoa keino pelastaa niitä, mutta ne eivät liikahtaneetkaan. Hän tarttui niiden sarviin ja laahasi niitä eteenpäin. Ne antoivat vetää itseään, mutta eivät ottaneet itse kulkeakseen askeltakaan. Kun hän heitti irti, nuolivat ne hänen käsiään, ikäänkuin apua rukoillen. Niinpiankun hän vaan lähestyi niitä, nuolivat ne hänen käsiänsä.
Kaikki tämä vaikutti niin kamalasti Hedeen, että hän tunsi olevansa hulluksi tulemaisillaan.
Ei ole kuitenkaan sanottu, että hänen olisi käynyt niin onnettomasti, ell'ei hän sitten, kun kaikki oli lopussa tuolla metsässä, olisi matkustanut tapaamaan erästä, joka hänelle oli hyvin rakas. Ei se ollut hänen äitinsä, vaan hänen morsiamensa. Hede kuvitteli, että hänen nyt täytyisi lähteä sanomaan morsiammelleen, että oli menettänyt niin paljon rahaa, ett'ei voisi mennä moneen vuoteen naimisiin. Mutta aivan varmaan matkusti hän morsiamensa luo ainoastaan senvuoksi, että tahtoi kuulla hänen sanovan, että hän rakasti Hedeä yhtä paljon, onnettomuuksia muistamatta. Hän toivoi, että morsiamensa voisi poistaa hänestä tuon kymmenpeninkulmaisen metsän muistot.
Ehkä tämä sen olisi voinutkin, mutta hän ei tahtonut. Hän oli jo ollut tyytymätön senkin vuoksi, että Hede kuleskeli maita rihkamasäkkineen ja oli talonpojan näköinen. Hänen mielestään oli vaikea pitää Hedestä tuommoisena yhtä paljon kuin ennen. Nyt, kun hän sai kuulla, että Hede jatkaa tätä vielä monta vuotta, sanoi hän, ett'ei hän odottaisi kauvempaa. Ja silloin Hede melkein menetti järkensä.
Ei hän tullut kuitenkaan aivan hulluksi. Hänellä oli niin paljon ymmärrystä jälellä, että hän voi jatkaa kauppaansa. Tekipä hän parempiakin kauppoja kuin muut, sillä ihmisiä huvitti laskea leikkiä hänen kanssaan, hän oli aina tervetullut talonpoikaistupiin. Ihmiset usein kiusasivat häntä, mutta se oli tavallaan hyvä hänelle, sillä hän niin mielellään tahtoi tulla rikkaaksi.
Muutamassa vuodessa oli hän ansainnut kylliksi, voidakseen maksaa kaikki velat ja elääkseen huoletonna talossaan. Mutta hän ei ymmärtänyt tätä, kulki vaan höperönä ja mielipuolena talosta toiseen, eikä muistanutkaan enää olevansa herrasmies.