Vielä hänen kuoltuansakin riippuivat säkki ja viulu samalla paikalla. Ja joka kerta, kuin ukon poika ja pojan poika katselivat niitä, täyttyi heidän mielensä kiitollisuudesta. Nuo köyhät työkapineet olivat hankkineet heille Munkhytan, ja Munkhytta oli parasta mailmassa.
Mistä se lienee johtunut, ehkäpä eniten siitä, että se näkyi seuraavan paikkaa, että siellä elettiin hyvää, iloista ja surutonta elämää, vaan Hedet kiintyivät taloon suuremmalla rakkaudella kuin olisi ollut heille onneksi. Ja erittäinkin Gunnar Hede oli niin kiintynyt maatilaan, että kerrottiin hänestä, että oli väärin sanoa hänen omistavan talon. Päinvastoin olivat asiat niin että, vanha kartano Länsi-Taalainmaalla omisti Gunnar Heden.
Joll'ei hän olisi ruvennut suuren, vanhan, rappeutuneen kartanon ja parin tynnyrinalan pellon ja metsän ja muutaman vanhettuneen omenapuun orjaksi, olisi hän ehkä jatkanut opintojansa, tahi vielä mieluummin lähtenyt soittoansa jatkamaan, joka olisikin ollut hänen oikea kutsumuksensa tässä mailmassa. Mutta kun hän palasi kotiin Upsalasta ja otti selon asemasta ja todella huomasi, että talo oli myötävä, joll'ei hän pian saisi ansaituksi koko joukon rahoja, niin heitti hän kaikki muut tuumat sikseen ja päätti lähteä kiertämään rihkamakauppiaana, niinkuin hänen isoisänsäkin oli tehnyt.
Heden äiti ja morsian rukoilivat häntä ennemmin myömään talon kuin uhrautumaan sen edestä, mutta hän pysyi päätöksessään. Hän pukeutui talonpoikaispukuun ja osti tavaroita ja alkoi kierrellä maata kauppamiehenä. Hän uskoi ainoastaan yhden vuoden kaupanteolla ansaitsevansa kylliksi, voidakseen maksaa velat ja pelastaa talon.
Ja taloon katsoen oli hänellä onni aikeissaan. Mutta itselleen tuotti hän hirveän onnettomuuden.
Kun hän oli kierrellyt rihkamasäkkineen noin vuoden ajan, pisti hänen päähänsä ansaita yhdellä kertaa suurempi summa rahaa. Hän kulki kauvas pohjoiseen ja osti suuren lauman vuohia, ainakin pari sataa. Ja kaikki nämät aikoi hän erään toverinsa kanssa ajaa suurille markkinoille Vermlantiin, sillä siellä maksoivat vuohet kaksikertaa sen, minkä tuolla Pohjolassa. Jos hän saisi myödyksi kaikki vuohensa, tekisi hän siten hyvät kaupat.
Oltiin vasta marraskuussa, ja maa oli paltaana, kun Hede ja hänen toverinsa lähtivät matkalle vuohilaumansa kanssa. Kaikki sujui hyvästi ensi päivänä, mutta toisena, kun he tulivat suurelle kymmenpeninkulmaiselle metsätaipaleelle, alkoi sataa lunta. Tuli raskas lumisade, myrskyten ja tuiskuten. Pian oli eläinten vaikea kulkea lumessa. Vuohet ovat kyllä rohkeita ja kestäviä eläimiä, ja kauvan ne koettivatkin pyrkiä eteenpäin, mutta tuli kaksi vuorokautta kestävä pyryilma ja hirveä pakkanen.
Hede teki kaikki mitä voi, pelastaakseen eläimet. Mutta lumipyryn alettua ei hän ollut voinut hankkia heille ruokaa eikä juomaa. Ja kun ne olivat kulkeneet eteenpäin päivän korkeassa lumessa, irtaantui nahka niiden jaloista. Ne kärsivät siitä, eivätkä tahtoneet kulkea eteenpäin. Ensimmäisen vuohen, joka heittäysi tien viereen eikä tahtonut enää nousta ja seurata joukkoa, nosti Hede hartioilleen, kantaakseen sen mukanaan. Mutta kun sitten yksi toisensa perästä kaatui, ei hän voinut kantaa niitä kaikkia. Silloin ei voinut muuta kuin katsoa toisaalle ja kulkea eteenpäin.
Tiedätte ehkä, minkälainen kymmenpeninkulmainen metsätaival on. Ei taloa, ei mökkiä peninkulmiin, yhä vaan metsää. Korkeakasvuista, kovakaarnaista ja korkearunkoista hongikkoa, ei nuorta metsää, jolla on pehmeä kuori ja pehmeät oksat, joita eläimet olisivat voineet syödä. Jos ei lunta olisi tullut, olisivat he kulkeneet metsän parissa päivässä, nyt he eivät ollenkaan päässeet sen halki. Kaikki vuohet jäivät sinne ja ihmiset olivat nääntyä hekin.
He eivät koko ajalla tavanneet ainoatakaan ihmistä. Ei kukaan antanut heille apua.